Hae tästä blogista

tiistai 23. toukokuuta 2017

Sir Roger Moore (1927 - 2017)

Näyttelijä Roger Moore on menehtynyt syöpään. Kuollessaan hän oli 89-vuotias.

Roger Moore tunnetaan etenkin roolistaan James Bondina, jota hän näytteli vuosina 1973- 1985. Pyhimys -nimisessä TV-sarjassa hän näytteli Simon Templaria, jonka voidaan sanoa nostaneen Mooren kaikkien rakastamaksi näyttelijäksi.

Disney -kuriositeettina mainittakoon, että The Muppet Show -sarjan finaalijaksossa Moore oli vierailevana tähtenä tapaamassa Mupetteja.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Arvostelu: Roope-setä 448



Roope-sedän platinanumerossa pääsi huhtikuussa esille Massimo De Vita. Platinanumeron jälleen kerran kiitettävästä artikkelien annista selviää, ettei De Vita itse ole huomion perään. Mestarin tämä ominaisuus huomioon ottaen on entistäkin arvokkaampaa, että lehteen on saatu kaivettua mukaan myös hänen omia kommenttejaan. Ne ovat peräisin vuonna 1997 I Maestri Disney -kirjasarjan osaan tehdystä De Vitan haastattelusta. 

Ahmitaan maestron kommentit, kunnioitetaan tämän vaalimaa yksityisyyttä ja siirrytään numeron sarjakuvalliseen antiin. Ensimmäinen sarja on Abramo ja Giampaolo Barosson käsikirjoittama Jättiläishyttyset vuodelta 1966. De Vitan piirrostyyliä ei tästä hänelle varhaisesta tarinasta ainakaan mitenkään nopeasti välttämättä tunnistaisi, jos piirtäjä ei olisi tiedossa. Lehden artikkelissa kerrottiin De Vitan ammentamista vaikutteista muilta piirtäjiltä. Eräs keskeinen vaikuttaja oli luonnollisesti hänen oma isänsä Pier Lorenzo De Vita, joka hänkin on Disney-sarjakuvien tekijänä tuttu. Jättiläishyttysten piirrokset tuovat paikoitellen elävästi mieleen itsensä Carl Barksinpiirrokset. Vaikutteita on haettu myös sieltä suunnalta, todetaan artikkelissakin.
Jättiläishyttysten piirrokset eivät vielä ole sitä parasta De Vitaa, joka myöhempinä vuosina kehittyi lehtien ja kirjojen sivuille lukijoita ilostuttamaan. Barossojen käsikirjoitustakaan ei voi väittää erityisen vahvaksi. Mielenkiintoinen detalji on Romano Scarpan Ravut punaviinissä -klassikkoon luoman Roopen veljen Teodor Ankan esiintyminen. Tarina kuitenkin ansaitsee julkaisunsa nimenomaan platinanumerossa. Se on sarjakuvahistoriallisesti erinomaista ja kiintoisaa luettavaa ja tarkasteltavaa nimenomaan De Vitan varhaisten piirtäjävuosien tyylin vuoksi. 

Seuraava sarja on vain viisi vuotta Jättiläishyttysten jälkeen tehty, mutta De Vitan piirroksissaan ottama kehitysloikka on roimasti jättiläishyttystä suurempi. Rodolfo Ciminon käsikirjoittama Homeiset setelit on julkaistu aiemmin Aku Ankassa vuonna 1976. Siinä De Vita on jo täysin tunnistettavissa itsekseen, vaikka parasta latinkia saatiinkin edelleen odottaa tulevaksi. Ciminon mielikuvituksellinen ja räiskyvä käsikirjoitus on ollut De Vitalle oiva tulkittava, joskaan sarja ei menekään niin pitkälle kuin ennalta Ciminon vauhdikkaan tyylin tuntien voisi odottaa. 

Taikaviitta-sarja Dieettivillitys on lehden sisällöstä paras osoitus De Vitasta parhaimmillaan. Vuodelta 1989 peräisin olevaan tarinaan mennessä hänen tyylinsä on puhjennut jo täyteen kukoistukseensa. Taikaviitan mukanaolo numerossa on erityisen tärkeää, koska nimenomaan De Vitan piirtämät Taikaviitta-sarjat edustavat monille niitä kultaisia, erinomaisia seikkailuja. Giorgio Pezzinin käsikirjoitus on hauska ja hyvin toteutettu. Sarja on painotukseltaan täysin komediallinen, joten jännityselementit ovat tiessään. Jännitystä sisältävät seikkailut ovat enemmän niitä mainittuja kullanarvoisia, mutta kyllä tämä keveämpikin juttu paikkansa platinanumerossa ottaa. Sarjan myötä moni tärkeä ruutu tulee De Vita -numerossa raksittua. Mukana on Taikaviitta, mukana on tarina De Vitan huippuvuosilta ja mukana on jälleen yksi hyvä, jopa erinomainen sarja. 
Giorgio Salatin käsikirjoittama Indiana Hopo -tarina Pyu-sivilisaation salaisuus saa lehdessä edustaa De Vitan uusinta tuotantoa, joskin sarjalla on jo lähes vuosikymmen ikää. Käsikirjoitus ei tarinassa kummoiseksi kohoa, joten päähuomio kiinnittyy taas piirroksiin. Tyypillisessä, jopa hyvin kliseisessä ja siksi juoneltaan tylsäksikin äityvässä Indiana Hopo -seikkailussa De Vita hoitaa oman osuutensa kuten pitääkin. Heikolta käsikirjoitukseltaan sarjaa on vain mahdoton pelastaa. De Vita hallitsee yhä työnsä eivätkä hänen piirroksensa ole kärsineet suurempaa inflaatiota tavanomaisten pienten muutoksien lisäksi. 1970-luvun lopun ja 1990-luvun alun välisiin huippuvuosiin ei enää ylletä, mutta moista onkin mahdoton vaatia. 

Indiana Hopon puheenparren kohdalla toimitukselle on sattunut kömmähdys. En muista hahmon koskaan aiemmin puhuneen hessumaisesti mä- ja sä-sanoja käyttäen. Se muuttaa hahmon luonteen täysin ja on häiritsevää. Hivenen häiritsevää on myös se, että Indiana Hopo -tarina on lehden ainoa hiiriuniversumin puolelle sijoittuva. Mukana oli toki hyviä tarinoita ja hyviä valintoja rajallisessa tilassa, mutta linja on epäsuhdassa De Vitan haastattelussakin antamiin lausuntoihin nähden. Hän on nauttinut enemmän hiiri- kuin ankkasarjojen piirtämisestä ja lopulta vuonna 1996 peräti täysin kyllästynyt ankkojen piirtämiseen. Maestron suosikkihahmoa Hessua ei lehdessä kuvituskuvien lisäksi nähdä. De Vitan hiirisarjojen ja niiden tyylin laajempi esittely tarinankin muodossa olisi ollut paitsi piirtäjämestaria kunnioittavaa myös varmasti lukijoille mieleen. Juoneltaan heikon Indiana Hopo -jutun olisi voinut jättää platinanumerosta väliin ja siten jättää tila varsinaiselle hiirisarjalle. 

Näistä risuista huolimatta lehti selviytyy varsin puhtain paperein. Sarjoja oli jälleen mukana laajalta ajalta mukavasti De Vitan tyyliä eri jaksoilta esitellen. Mainituista kaivatuista parannuksista huolimatta lehden sisältö ei jäänyt liian yksipuoliseksi. Hahmogalleriaa oli mainiosti Mikin ja Hessun puuttumisesta huolimatta ja sarjojen kirjo oli tyylillisesti sekä aiheiltaan mukavan vaihtelevaa. Kokonaisarvosana on hyvä. Sitä, ellei vielä parempaa sopii odottaa myös seuraavalta, heinäkuussa ilmestyvältä Enrico Faccinin platinanumerolta.

torstai 18. toukokuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 452



Toukokuun Taskari Metsän poika hemmottelee lukijoita kaksin verroin, sillä sivujakin on pakettiin ladottu tuplaten. Perinteisen Tuplan sisällysluetteloon vilkaisu antaa vahvoja viitteitä siihen suuntaan, että todellakin voidaan puhua hemmottelusta. Mukana on jo lähtökohtaisesti melkoisia herkkukattauksia ja pari sarjaa yltää lähes sadan sivun mittaisiksi pikku epookeiksi. 

Heti alkuun voinee paljastaa, että kehuttavaa tällä kertaa riittää. Aloitettakoon kehut hiirillä. Huhtikuun Taskarin hiiriharvuus sai nuhteita ja vaikkei tässäkään kirjassa määrällisesti hiiriuniversumin tarinoilla mällätä, on suunta sivumäärältään ja koostumukseltaan oikea. Giulio D’Antonan ja Alessia Martusciellon Mysteeri-illalliset on hauska pikku välipala, joskin sen puitteissa voi myös ymmärtää, miksi niin monet pitävät Mikkiä ylimielisenä ja siksi ärsyttävänä hahmona. Federico Burattin ja Giuseppe Zironin Musta Pekka -juttu Täydennyskoulutuksessa menettelee sekin.

Todelliset hiirisarjojen herkkupalat löytyvät kuitenkin kirjan jälkimmäiseltä puoliskolta. Esiripun takana on oiva Romano Scarpan juhlavuoden lisä kokoelmaan. Se on toimiva mysteerisarja ja Zenobian hahmon kolmas esiintyminen. Kaksi ensimmäistä on Suomessa julkaistu Aku Ankan taskukirja esittää – Teillä tietymättömillä -kirjassa vuonna 2013. Vielä Scarpan sarjaakin isompi järkäle on kuitenkin Bruno Ennan käsikirjoittama Tähtireki – kolmas sukupolvi. Siinä parodioidaan Star Trek -sci-fi-universumia erilaisine tv-sarjoineen ja elokuvineen. Andrea Frecceron, Marco Mazzarellon ja Alessandro Perinan piirrosten siivittämänä lähes sataan sivuun yltävä seikkailu on vasta lähtölaukaus, sillä sarja on Italiassa saanut jatkoa. Odotan lämmöllä niiden julkaisemista Suomessa, sillä tarina oli lukuelämys Star Trek -ummikollekin. 

Ennen paneutumista kirjan toiseen järkälemäiseen seikkailuun nostetaan tarjonnasta esille muutama erityisen onnistunut juttu. Monica Manzonin ja Giada Perissinotton Kiusallisissa kosijoissa Milla ottaa käyttöönsä lemmenrohdon saadakseen ensilantin. Juonikuvio on useaan kertaan toistettu, mutta Manzoni löytää siihen riemastuttavan vaihteen ja tekee tarinasta erinomaisen. Carlo Panaron ja Anna Maribellin Kodinkonekuiskaaja tekee samoin tutulle kuviolle Akusta jonkin alan erityisosaajana. Järjestyksessä viimeinen sulka Taskarin hattuun tulee sen viimeisestä sarjasta Kotona kosmoksessa. Carlo Gentinan ja Paolo Motturan mainio seikkailu leikittelee osuvasti aika-avaruudella tuoden samalla pöytään toimintaa. Loppuun säästetään vielä onnistuneesti arvoituksen aineksia, jotka jäävät mukavalla tavalla vaivaamaan myös lukijaa. 

Toukokuiset Taskarit ovat viime vuosina vakiintuneet poikkeuksellisen pitkien sarjojen julkaisualustana. Aikaisemmin on nähty Silvia Zichen pähkähulluiksi paisuvia jättijuttuja, mutta nyt vuoro on vaihtunut. Se on tervetullutta, sillä toistolla Zichen juttujen teho koki inflaation. Mikä parhainta, korvaajia löytyy pareina. Tähtireki tulikin jo esiteltyä, mutta toinen on vielä isompi tapaus – yllätysmomentiltaan, sivumäärässä se ottaa hieman nokkiin. 

Jos Paolo Motturan piirrokset olivat puhdissa toista vuosikymmentä vanhassa sarjassa Kotona kosmoksessa, niin viimevuotista vetoa sopii vain tarkastella ja vertailla Francesco Artibanin käsikirjoittamassa seikkailussa Ajan virrassa. Motturan piirrokset ovat tärkeä tekijä, mutta niin sanottu crossover tekee tarinasta aidosti erityisen. Kyseessä ei ole perinteinen parodia, jollainen esimerkiksi Tähtireki on, vaan Disney-maailman sisäinen crossover. Tarkemmin sanottuna mennään Disney-sarjakuvaan, italialaiseen Disney-sarjakuvaan, Ankkalinnaan ja ankkoihin. Yllättävä läheisyys on kai se tekijä, joka suo menestyksen ainekset. 

Ajan virrassa -sarjassa kohtaavat Taikaviitta ja Tuplanolla. Pakkaa sekoittaa entisestään se, ettei kyseessä ole mikä tahansa Taikaviitta, vaan Taikaviitta 2000 -sarjojen Taikaviitta eli Teekoo, kuten häntä tavataan kutsua. Myönnän, etten ole Taikaviitta 2000 -saagan suurimpia faneja enkä sen asiantuntija. Tarinan voimasta kertookin kaiken se, että sivu sivulta minäkin pystyn siitä täysin tehoin nauttimaan. Voin vain kuvitella, paljonko Taikaviitta 2000 -jatkumoon paremmin vihkiytyneet saavat tästä irti. Myös Tuplanolla-jatkumoon tuodaan sarjassa paljon uutta sekä paljastetaan taustoja. Sama meno jatkuu aivan loppuun asti ja vielä viimeinen niitti lukijan positiiviseen hämmennykseen iskettäessä on olo suorastaan hengästynyt. Tästä saavat varmasti kaikki iloa irti!

Metsän poika on heittämällä paras Taskari vuonna 2017. Jos tästä on mahdollista lyödä vielä paremmaksi, mennään jo sanoinkuvaamattomiin sfääreihin. Annan kirjalle vahvimman mahdollisen osto- ja lukusuosituksen. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten kirjan sisältämiä supersarjoja ei ole huomioitu markkinoinnissa. Olisiko Alessio Coppolan hupikannen sijaan paikallaan ollut Tähtireki-kansi tai vielä parempaa, Teekoon ja Tuplanollan yhdistävä kansi? Tällaiset tilaisuudet on käytettävä myynnin edistämiseksi. Myynnistähän koko hommassa julkaisijan puolelta on kyse. Oli miten oli, on olo Metsän pojan jälkeen enemmän kuin erinomainen.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 451



Huhtikuun 400-sivuinen Taskari on Kova koville. Jo Andrea Frecceron kansikuva viittaa siihen, että salapoliisi- ja dekkariteemat olisivat esillä. Elementit ovatkin läsnä monessa kirjan sarjoista. Itse kansi viittaa Yksityisetsivä Ankka -tarinasarjan aloitusosaan Maalauksellinen mysteeri. Sarjaa on tehty toistaiseksi kolme osaa. Eivätköhän jälkimmäisetkin ilmaannu ajan kuluessa suomalaistenkin luettavaksi. Vito Stabilen ja Carlo Limidon luomassa ympäristössä ovat genren ominaispiirteet kohdallaan, mutta ainakaan tämän aloitusosan perusteella tarinasarja ei tule erottumaan edukseen. Sillä ei ole käsissään sellaista uutta valttikorttia, joka tekisi siitä poikkeuksellisen ja muistettavan. Noirin tuntua syö tehokkaasti se, ettei Limido käytä laisinkaan piirroksissaan minkäänlaisia varjostusefektejä. Jos ratkaisu on harkittu ja tehty juurikin erottautumisen vuoksi, on päätös epäonnistunut. 

Samankaltaisista kuvioista on jo vanha tuttu komisario Miquet. Hahmon jälleennäkeminen on iloinen yllätys. Miquet seikkaili Roope-setä-lehden puolella kymmenisen vuotta sitten ja on pyörähtänyt myös Taskareissa pariin otteeseen. Osa seikkailuista oli oikein hyviä. Niitä on vielä suomeksi pino julkaisemattakin. Halu niiden saamiselle meikäläisiin kansiin ja kirjoihin kasvaa Augusto Macchetton ja Marco Mazzarellon Komisario Miquet’n ja todentuntuisen tapauksen myötä. Tarinassa on juuri sitä kaivattua Miquet-meininkiä. 

Vähemmän kaivattua on se, että hiiriuniversumi jää jälleen kerran sisällössä pahasti paitsioon. Miquet’n lisäksi ainoa hiirisarja on Monsieur Nouccélier’n teatterissa. Lohdutusta tarjoaa se, että tarinan takana ovat Casty ja Enrico Faccini. Herrojen yhteistyön tulosta oli esillä Taskarissa jo alkuvuonna 2016 ja jatkolle näytettiin silloin vihreintä mahdollista lippua. Saman lipun voi kaivaa esiin nytkin. Faccini ilahduttaa kirjan sivuilla vielä Hansu-yksisivuisellaan Kätevä ja pätevä, joka on paras yksisivuinen miesmuistiin. 

Mielenkiintoisin yllätys miesmuistiin on Rodolfo Ciminon käsikirjoittama Alla aaltojen. Käsikirjoituksessa ei ole mitään yllättävää, mutta piirroksissa on. Ne ovat nimittäin Giuseppe Peregon käsialaa. Perego muistetaan parhaiten alkupään Taskarien legendaarisista esinäytöksistä, jotka yhdistivät kirjan tarinat löyhillä juonilla yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Peregon piirroksia ei voi hyvällä tahdollakaan alkaa taiturimaisiksi kehumaan. Sen sijaan niitä voi kehaista niiden aina tarjoamasta nostalgia-annoksesta. Joskus pieni kömpelyys on selvästi paikallaan. 

Myös Marco Gervasion sarjassa Rokkia, rahaa ja rakkautta liikutaan ajallisesti taaksepäin, mutta juonen sisällä. Kurkistus kohdistuu Akun nuoruusvuosiin. Miljöö muistuttaa 1950-luvun Yhdysvaltoja. Gervasion aikamatka on onnistunut ja sitä olisi voinut seurata pidempäänkin kuin 30 sivun ajan. Sitä seuraavan Gaute Moen ja Flemming Andersenin Raerosvon tapauksessa sen sijaan on tehty oikein, kun homma pakataan kasaan seitsemään sivuun. Juoni kun vedetään kerralla aivan plörinäksi. Alkuruutujen myötä sopi jo odottaa salapoliisiteemaan sopivaa jännäriä.

Jos positiivisuuden nimissä palataan jälleen onnistuneempiin suorituksiin, niin niitäkin onneksi löytyy ja useampiakin. Rudy Salvagninin ja Claudio Panaresen Liiankin täydellinen päivä on hyvin rakennettu pikku hupipala. Carlo Panaron ja Maurizio Amendolan Taikojen taistelu ei ole juonellisesti mitenkään vahva, mutta jostain syystä se jaksaa ilahduttaa. Siihen on löydetty hippunen sitä kuuluisaa jotain. Tito Faracin ja Salvatore Deianan Kiistanalaisessa mestariteoksessa sitä jotain on enemmänkin kuin vain hippunen. Faraci tunnetusti tuo sitä kerralla vaikka kaivinkoneellisen. Myös Nino Russon ja Anna Marabellin Aku Ankka pyrkii parrasvaloihin on onnistunut sarja. Siinäkin salapoliisiteemalla on juonen kannalta ratkaiseva pikku osansa. 

Oli kokonaisuus millainen tahansa, siitä erottuvat aina sen avaava johtosarja sekä päättävä viimeinen tarina puhtaasti sijaintinsa vuoksi. Tällä kertaa erottautuminen on pahasta. Sune Troelstrupin ja Andrea Frecceron Taikaviitta-johtosarja Virkaveljen varjossa on kuluneen juonentyngän väsähtänyt viritelmä. Edes Frecceron piirrokset eivät sen rinnalla jaksa piristää, vaikkei niissä mitään ongelmaa olekaan. Kirjan päättävä Carlo Panaron ja Francesco D’Ippoliton Pygmalion ja kultainen seppele on taas innoton ja rutinoitunut aarrejahti, vaikka siihen Panaro onkin upottanut antiikin mytologiaa. Arvokkaasta lastista ei ole iloa, jos sitä kantava alus vuotaa pahemman kerran. D’Ippoliton piirroksiin pätevät samat sanat kuin Frecceron vastaaviin.

Jäljelle jäävät sarjat ovat Jacopo Cirillon ja Sandro Del Conten Voi veljet, missä lienette?, Carlo Panaron ja Michele Mazzonin Ikitammen salaisuus ja Bruno Concinan ja Giuseppe Dalla Santan Lomapuuhia. Ne eivät hetkauta kurssia suuntaan taikka toiseen. Kuten ilmi kävi, mukaan mahtui varsin perinteiseen tapaan kaksijakoisesti sarjakuvaa. Jos yksi pointti nostetaan esille, on se hiiriuniversumin laiminlyönti. Kirjan sarjoista vain kaksi oli sinne sijoittuvaa. Asetelman ikävyyttä korostaa, että molemmat sattuivat vieläpä olemaan täysosumia. Vaa’an tasapainottamista olisi jo hyvä alkaa hieman harjoitella, sillä ensi vuonna on ison juhlan aika. Ei sovi unohtaa, että kaikki alkoi pienestä hiirestä.