Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 443

Suurten urheilutapahtumien aikaan on perinteisesti väsätty muutamat kannet ja tarinat, jotka pyörivät niiden ympärillä. Elokuun Taskarin kannen Rio-aiheisuus ei tainnut jäädä kenellekään epäselväksi taannoisten pulinoiden myötä. Jos jätetään puuttumatta siihen, mitä tässä Andrea Frecceron kannessa on ja mitä ei ole, niin kuvahan on kauniisti ja upeasti toteutettu. 

Rio, ohoi! alkaa asiaankuuluvasti myös Rio-aiheisella johtosarjalla. Ilmeisesti oikeudellisista syistä kaikki viittaukset olympialaisiin on jätetty pois ja tilalle on kehitelty Kansojen kisat. Itse kisat jäävät kuitenkin vain taustatekijäksi sarjassa, joten väliäkös tuolla. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Kultaa vai kunniaa? on tyypillinen tällaisten kisojen alla nähtävä tuotos. Jos se jää mieleen, se johtuu vain siitä, että se tällaisena kisatarinana tehtiin ja julkaistiin.

Seuraavan sarjan tekijän kohdalla harvemmin voi puhua tyypillisyyksistä. ”Tyypillistä Castya” on pelkästään positiivinen ilmaus, joka korostaa tämän taitoja. Mikki Hiiren ja Skvii-invaasion tapauksessa tätä ilmausta voidaan taas käyttää. Tarinassa sekoittuvat iloisesti kepeys ja hauskuus realistiseen uhkaan ja jännitykseen. Täyden kympin sarja jälleen Castylta!

Carlo Panaron ja Sergio Cabellan Riippumaton riippumatto sekä Stefano Ambrosion ja Giorgio Di Vitan Vuoden noita jäävät lyhykäisiksi välipaloiksi, joista ensimmäisellä olisi ollut paukkuja enempäänkin, jos juoneen olisi lähdetty tekemään lisäyksiä ja sivumäärää kasvatettu. Riccardo Secchin ja Lorenzo Pastrovicchion Ankkaneidoista herttaisin liikkuu vaarallisilla vesillä. Sarjat, joissa yksi ankanpojista ihastuu, voivat olla onnistuneitakin, mutta yleensä ne ajautuvat liialliseen imelyyteen ja äityvät sulaksi soovaksi. Nyt muut ankanpojat eivät ole edes tasapainottamassa imelyyttä. Pastrovicchio on parantanut piirtäjän otettaan huomattavasti siitä, mitä se menneinä vuosina oli. Hahmojen takamukset eivät enää paisu mahdottoman isoiksi ja kynänjälkeen on tarttunut myös muuten sulavuutta. 

Myös Alessandro Gaboardin ja Giampaolo Soldatin Haavi auki sekä Blasco Pisapian ja Paolo Campinotin Päivä puistossa jäävät vain lyhyiksi ja innottomiksi välipaloiksi. Riccardo Pescen ja Stefano Zanchin sarjassa Navikoirien jäljillä alkaa sen sijaan olla jo niin intoa kuin tunnelmaakin. Juoni on perinteistä kaavaa Roopen ihmeellisestä, luonnon kätköistä löydetystä uutuustuotteesta. Perinteitä on hyvä vaalia. Vanhojen, toistuvien juonikuvioiden käyttäminen ei ole pahasta. Niitä on silkka ilo lukea, jos ja kun ne osataan toteuttaa hyvin, kuten tässä tapauksessa käy. 

Taskarin päättävä tarina vaikuttaa etukäteen melkoiselta herkkupalalta. Sillä on mukavasti mittaa ja tekijöinä eivät ole enempää eikä vähempää kuin itse Guido Martina sekä Massimo De Vita. Vaalikampanja on peräisin vuodelta 1979, kuten tarinan aloitussivulta voi nähdä. Näitä merkintöjä Taskarin puolella ei ole ollut tapana nähdä, mutta niiden vakiintumisesta ei olisi mitään haittaa, päinvastoin. Sarjan juoni on perinteistä Martinaa. Ankat juonittelevat toisiaan vastaan juonittelemasta päästyään. De Vitan piirrokset ovat mahtavia. Hän kykenee vangitsemaan ruuduille vallitsevan ketkuilun ilmapiirin ja hahmojen olotilan. 

Casty oli taas kerran vahvoilla saamaan Taskarin parhaasta sarjasta myönnettävän tittelin, mutta sepä meneekin nyt Martinan ja De Vitan Vaalikampanjalle. Vanhoja mestareita ei pysäytä mikään, kun he vauhtiin pääsevät ja löytävät oikean rytmin. Tällaisia ennennäkemättömiä klassikoita on ilo nähdä myös tavallisissa Taskareissa. Toivottavasti niitä on luvassa lisääkin. Taskareita on luvassa lisää tietysti jälleen ensi kuussa, jolloin mennäänkin jo numerossa 444!