Hae tästä blogista

Ladataan...

perjantai 9. syyskuuta 2016

Jukka Murtosaari (1963 - 2016)


Murtsin tulkinta itsestään. Julkaistu Aku Ankka 52/2006

Suomalainen sarjakuvataiteilija Jukka ”Murtsi” Murtosaari on menehtynyt kotonaan Portugalissa. Kuollessaan hän oli 53-vuotias.

Murtosaari ehti ansiokkaalla urallaan kuvittaa Yhdysvaltojen Disney –lehtiä vuosina 1990 – 1991. Suomessa näitä ei juurikaan ole julkaistu muuten kuin artikkelikuvituksina, sillä hahmot olivat usein Suomessa hieman tuntemattomampia ja marginaalisempia, kuten Roger Rabbitia ja Heimo Huimaa (Ankronikasta). Kyseisillä hahmoilla oli kuitenkin Yhdysvalloissa vankka fanikunta, ja molemmilla hahmoilla olikin oma lehtensä. 2000 –luvulla Murtosaari palasi Disney –hahmojen pariin, ja hänen kansiaan onkin julkaistu sittemmin myös Suomessa.

Sarjakuvakentän todellinen moniottelija ehti urallaan kuvittaa Disney-kansikuvien lisäksi myös mm. Muumeja, ja lisäksi monissa suomalaisissa kirjoissa olet voinut kansikuvituksessa huomata Murtosaaren kynänjälkiä. Hänen ja Kari Vaijärven Jake –sarjakuva on varmasti myös jäänyt monien mieleen.

Sarjakuvien ja kansikuvitusten ohessa Murtosaari työskenteli Yhdysvalloissa animaatioiden parissa 1980 -luvulla, ja kuvitti muun muassa yhdessä Kari Korhosen kanssa Jaana Lapon käsikirjoittaman lastenkirjan Vauhtikaverit ja taistelu auringosta, joka allekirjoittaneen kirjahyllyssä on ollut lapsuudesta asti – joskin vahvasti puhkiluettuna.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Doria etsimässä löytää saman kuin Nemo

Pixarin Nemoa etsimässä valmistui jo vuonna 2003, mutta aina näihin päiviin asti olen pitänyt sitä tietokoneanimaation jatkuvasta kehittymisestä huolimatta visuaalisesti kaikkein mahtavimpana tietokoneanimaatioelokuvana. Pixarin animaattoreilla oli jo tuolloin kykyä saada haastavasta vedenalaisesta maailmasta uskomattoman realistinen. Kun erinomaiseen animaatiotyöskentelyyn lisättiin Pixarin tapaan täydet arvosanat ansaitseva tarina, oli valmiina kenties Pixarin paras elokuva.

Pitkä odotus on päättynyt, sillä jatko-osa Doria etsimässä on saatu nyt elokuvateattereihin Suomessakin. Alkuperäisen elokuvan taidokkuudesta kertoo se, ettei tarinalle oikeastaan tullut kaivanneeksi jatkoa, vaikka jatko-osan myötä tuntuukin aivan selvältä, että pureksittavaa jäi vielä. Mutta koska Nemoa etsimässä oli aikoinaan niin täydellinen suoritus, on tätä jatko-osaa odotettu kuin kuuta nousevaa siitä lähtien, kun tieto siitä julkistettiin.

Nemon visuaalinen mahtavuus ja tietokoneanimaation kehittyminen tulivat jo mainituiksi, joten ei liene mikään yllätys todeta, että Doria etsimässä vie helposti siltä valtikan kyseisessä sarjassa. Näinhän on suorastaan tarkoitettu tapahtuvan. Leukojen loksahtamista ei tarvitse edes odottaa varsinaisen elokuvan alkamiseen, sillä ennen sitä valkokankaalla esitettävä lyhytfilmi Piper aiheuttaa jo sen reaktion. Myös siinä nähdään vettä ja se todella saa hämmästymään siitä, kuinka pitkälle on 13 vuodessa päästy. Animaatiohan on Piperissa jo melkein kuin kameralla kuvattua todellisuutta!

Doria etsimässä ei lähde välittömästi käyntiin täysillä. Se antaa paljastuksia tipoittain. Ratkaisu ei ole juonellisesti mitenkään uusi, mutta se on toimiva. Alkuun voi käydä mielessä uhkaava ajatus, että elokuva kulkee liian orjallisesti Nemon jalanjäljissä ja tuo vuoron perään kaikki vanhat tutut näytille vaikka väkisin. Se jää onneksi toteutumattomaksi uhkakuvaksi ja tulee katsojallekin selväksi mukavan nopeasti alun jälkeen, jotta kaikki keskittyminen on olennaisessa eli tässä, omassa itsenäisessä elokuvassaan.

Nemoa etsimässä oli kaikin puolin täydellinen viiden tähden elokuva, mutta Doria etsimässä tuntuu vain pistävän vielä paremmaksi! Visuaalisuus on mainitusti tietysti Nemoa edellä, mutta niin on tarinakin. Jatko-osiin suhtautuu etukäteen aina pienellä varauksella. Napakymppejä on vaikea toistaa ja lisäksi taustalla hiertää emoyhtiö Disneyn tunnettu tyyli tuottaa jatko-osia suoraan kotilevitykseen valitettavan halvalla budjetilla. Pixar ei ole onneksi samaan syntiin sortunut, johan sen todistivat Toy Story 2 ja 3.

Elokuvan tarinassa on monta tasoa, se on mielenkiintoinen, värikäs, jännittävä ja hauska. Tällaista on totuttu Pixarilta kokemaan ja on aina yhtä suuri ilo todeta, ettei Pixarin taika ole kadonnut mihinkään! Tärkeintä juonessa on, ettei siinä ole lähdetty apinoimaan Nemoa. Tarina on uusi ja elokuva aidosti oma, itsenäinen tuotoksensa, kuten mainittua. Uudet hahmot ovat kaikki tervetulleita eikä yksikään niistä pistä ärsyttämään. Mieluisin niistä on suuren roolin saava Ed O'Neillin esittämä mustekala Hank. Elokuvan hahmojen Jennyn ja Charlien suomenkielisestä käännöksestä on annettava kääntäjälle pisteet nokkeluudesta.

O'Neillin ohella elokuvan näyttelijäkaartista todellinen tähti on jälleen edukseen erottuva Ellen DeGeneres, joka on tietysti pääosassa Dorina. Sigourney Weaverin rooli omana itsenään on hauska ja mieleen jäävä. Pixar-elokuvalle tyypillisesti näyttelijäluettelo oikein vilisee isoja tähtiä, joista mainittakoon Albert Brooks, Diane Keaton, Eugene Levy ja Idris Elba.

Elokuvan loppua voisi joku jo moittia liian överiksi meneväksi ja täydellisestä realistisuuden puutteesta. Tähän todettakoon, että jos haluaa nähdä realistisia elokuvia, ei kannata hakeutua katsomaan sellaisia, joiden julisteissa lukee Disney. Pieni revittely on varsinkin animaatioissa jopa suotavaa ja kaiken kukkuraksi se hoidetaan tässä tyylikkäästi. (Pixar-teorian kannattajat saanevat tästä lisää materiaalia.) Louis Armstrongin It's a Wonderful Worldin sisältävä kohtaus on elokuvan helmi. Teatterissa kannattaa muuten jaksaa istua lopputekstienkin ajan, sillä niiden jälkeen tavataan vielä ensimmäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja.

Doria etsimässä ei kalpene Nemon rinnalla. Se on sille täydellinen pari. Elokuva on viiden tähden suoritus ja yltää Pixarin parhaimmistoon. Se on varma palkintorohmu. Sekä Nemon että Dorin ohjannut Andrew Stanton on pyöritellyt kolmannen elokuvan mahdollisuutta julkisuudessa ottamatta asiaan vielä minkäänlaista kantaa. Näillä näytteillä täältä lähtee valomerkki Nemo-trilogian täydentämiselle. Vähintään.

Kemin sarjakuvapäivillä Tarmo Peltokosken Don Rosa -pianotulkintaa

Kemin sarjakuvapäivät järjestetään lokakuussa viimeistä kertaa. Tapahtuma on ilmainen ja se pidetään lauantaina 15. lokakuuta Kemin sarjakuvakeskuksessa Sauvotalossa. Jo tapahtuman aattona on kuitenkin luvassa ankallista kulttuuriohjelmaa. Perjantaina 14. lokakuuta Kemin kulttuurikeskuksessa järjestetään nuoren, palkitun pianistin Tarmo Peltokosken konsertti, joka perustuu Don Rosan Aku Ankka -piirroksiin. Konsertti on osa sarjakuvapäiviä. Luvassa on varmasti mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen elämys!

Don Rosa -dokumentille palkinto

Tekeillä oleva Don Rosa -aiheinen dokumentti The Scrooge Mystery on voittanut 10 000 dollarin arvoisen The Audience Award -palkinnon. Voittajaa saattoi äänestää kuka tahansa Internetin välityksellä ja The Scrooge Mysteryn puolesta käytiinkin äänestysaikana kampanjaa muun muassa Facebookissa. Dokumentin tekijät ovat kiittäneet äänestäjiä dokumentin Facebook-sivulla ja lupaavat kaikille äänestäneille näytteen työstä. The Scrooge Mysteryn on tarkoitus tulla julkaistuksi ensi vuonna Roope Ankan hahmon 70-vuotisjuhlan alla.

torstai 25. elokuuta 2016

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 47



Taskarin 47. teemanumerossa Inkojen suursaiturissa seikkaillaan takakannen esittelytekstin mukaan Etelä-Amerikassa, mutta kyllä tarinoissa liikutaan myös Väli-Amerikan puolella, joka lasketaan osaksi Pohjois-Amerikkaa. Kirjan yhdeksästä tarinasta kolme on Suomessa aiemmin julkaisemattomia, julistetaan edelleen takakannessa. Se pitää paikkansa, mutta yksi näistä ensijulkaisunsa saavista sarjoista on yksisivuinen, joten tällaista lausahdusta voi faktapohjaisuudestaan huolimatta pitää kirjan ostamista empivän kannalta hieman ikävänä markkinointikikkana. 

Inka-aiheisesta Andrea Frecceron kannesta edetään luontevasti myös inka-aiheiseen johtosarjaan. Giorgio Figusin ja Maurizio Amendolan Acu Capac ja Kuunsäteen polku on yksi mainituista ensi kertaa julkaistavista sarjoista. Juoni ei ole erityisen hohdokas, mutta ei siinä ole mitään erityisiä vikojakaan, joten hyvänä alkupalana tarina toimii. Amendolan piirrokset miellyttävät silmää. 

Myös kirjan kolmas sarja pysyy inkateemassa eikä sitäkään ole aiemmin Suomessa nähty. Filadelfo Amaton ja José Colomer Fontsin Inkojen öljyssä huomionarvoisinta ovat piirrokset, jotka selvästi poikkeavat Taskarien ja muiden pääasiassa italialaista sarjakuvaa sisältävien julkaisujen valtavirrasta. Colomer on urallaan tehnyt töitä enemmän Tanskaan ja Hollantiin, mikä näkyy tämän tyylistä. Ilolla tällaista italialaisista poikkeavaa piirtämistä näkee Taskari-julkaisuissakin välillä. Juoni ei ole tässäkään sarjassa kummoinen, joten nimenomaan poikkeukselliset piirrokset tästä jäävät jälkikäteen mieleen. 

Romano Scarpan Mikki-sarja Kuningatar Kalhoan ikuinen tuli on julkaistu aiemmin kahdestikin, mutta se kuuluu niihin tarinoihin, joille suo mieluusti kolmannenkin julkaisun. Taskarista 23 ja erikoisnumerosta Kalin kynsi tuttu sarja ei ole Scarpan kuuluisimpia ja terävimpiä klassikoita, mutta kyllä tästäkin tarinasta voidaan klassikon nimikkeen alla puhua. Se on vauhdikas, hauska ja toiminnallinen eli taattua Scarpaa. Ei liene suuri paljastus todeta jo tähän kohtaan, että kyseessä on selvästi kirjan paras tarina. 
Toiseltakin legendaariselta taiteilijalta on saatu näyte tähän kirjaan, tosin sen käsikirjoitus ei ole hänen vaan Abramo ja Giampaolo Barosson, jotka hekin toki ovat titteleitä nimiensä yhteydessä mainittaviksi ansainneet. Taskarissa 107 julkaistu Giovan Battista Carpin piirtämä Ansa vuoristossa poikkeaa Kuningatar Kalhoan ikuisesta tulesta myös siten, että se on paljon lyhyempi juttu, jossa suuremman seikkailun sijaan keskitytään huumoripuoleen. Sarja on hyvä, mutta ei klassikkoainesta.

Legendojen joukkoon kuuluu myös Rodolfo Cimino, jolta mukana on kaksi käsikirjoitusta. Molemmat sarjat yltävät noin 50 sivun mittaan. Paolo Motturan piirtämä Vuoren silmä (AATK 188) on hieman heikompi tekele. Siitä ei ole niin suureksi viihdyttäjäksi kuin alkuun odottaisi. Giorgio Cavazzanon piirroksin varustettu Keltaisen Paronin pomppukumi (AATK 168) onnistuu paremmin. Sen lisäksi, että piirrosten puolella kokenut Cavazzano päihittää Vuoren silmän aikoihin vielä nuoren Motturan, on tarinan juonikin monipuolisempi. 

Kirjan toinen Mikki-sarja on Taskarissa 205 nähty Angelo Palmasin ja Roberto Vianin Sierra Padren salaisuus. Vian ei tätä sarjaa piirtäessään ole vielä sellainen tyylittelijä ja tunnelmoija, joksi hän myöhemmin on kehittynyt. Jos hän sittemmin kerryttämiensä taitojen kera pääsisi tällaista tarinaa kuvittamaan, se voisi pelastaa paljon. Tarinan juoni on nimittäin opuksen annista selvästi heikoin ja paikoitellen jopa suorastaan hölmö. Tällaisen lukemisessa ei ole hohtoa. 

Bruno Sardan ja Lucio Leonin Indiana Hopo -vitsisarja Kultainen sääntö on kirjan mainittu kolmas ennen julkaisematon tarina. Vitsi ei säväytä. Jens Hansegårdin ja Flemming Andersenin Viidakon kovanaamat Taskarista 323 on kirjan sarjoista tuoreinta perua, vuosikymmenen vanhaa satoa. Andersenin piirrokset tältä ajalta ovat niitä, joita myöhemmin on tullut lämmöllä muisteltua. Hän ei ole myöhemmin kyennyt saamaan piirroksiinsa samaa rentoutta, letkeyttä ja hulvattomuutta kuin tuolloin. Kun myös Hansegårdin käsikirjoitus osuu nappiin, on tämä tarina kirjan toiseksi paras. Scarpan mestarillisuudelle sekään ei mahda mitään. 

Jos uusintajulkaisut eivät haittaa, on Inkojen suursaituri ostamisen arvoinen opus. Vaikka vain kahta tarinaa voi kehua erityisen positiivisina, ovat muutkin yhtä mustaa lammasta lukuun ottamatta lukemisen arvoisia eivätkä puistata. Tässä teemanumerossa ilahduttavaa on sarjojen runsas ajallinen variaatio. Tarinat eivät ole keskittyneet turhan paljon jollekin tietylle vuosikymmenelle vaan lähestulkoon jokaiselta on jotakin. Se olisi teemanumeroille ja muille erikoisjulkaisuille jatkossakin hyvä resepti muistaa.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 443



Suurten urheilutapahtumien aikaan on perinteisesti väsätty muutamat kannet ja tarinat, jotka pyörivät niiden ympärillä. Elokuun Taskarin kannen Rio-aiheisuus ei tainnut jäädä kenellekään epäselväksi taannoisten pulinoiden myötä. Jos jätetään puuttumatta siihen, mitä tässä Andrea Frecceron kannessa on ja mitä ei ole, niin kuvahan on kauniisti ja upeasti toteutettu. 

Rio, ohoi! alkaa asiaankuuluvasti myös Rio-aiheisella johtosarjalla. Ilmeisesti oikeudellisista syistä kaikki viittaukset olympialaisiin on jätetty pois ja tilalle on kehitelty Kansojen kisat. Itse kisat jäävät kuitenkin vain taustatekijäksi sarjassa, joten väliäkös tuolla. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Kultaa vai kunniaa? on tyypillinen tällaisten kisojen alla nähtävä tuotos. Jos se jää mieleen, se johtuu vain siitä, että se tällaisena kisatarinana tehtiin ja julkaistiin.

Seuraavan sarjan tekijän kohdalla harvemmin voi puhua tyypillisyyksistä. ”Tyypillistä Castya” on pelkästään positiivinen ilmaus, joka korostaa tämän taitoja. Mikki Hiiren ja Skvii-invaasion tapauksessa tätä ilmausta voidaan taas käyttää. Tarinassa sekoittuvat iloisesti kepeys ja hauskuus realistiseen uhkaan ja jännitykseen. Täyden kympin sarja jälleen Castylta!

Carlo Panaron ja Sergio Cabellan Riippumaton riippumatto sekä Stefano Ambrosion ja Giorgio Di Vitan Vuoden noita jäävät lyhykäisiksi välipaloiksi, joista ensimmäisellä olisi ollut paukkuja enempäänkin, jos juoneen olisi lähdetty tekemään lisäyksiä ja sivumäärää kasvatettu. Riccardo Secchin ja Lorenzo Pastrovicchion Ankkaneidoista herttaisin liikkuu vaarallisilla vesillä. Sarjat, joissa yksi ankanpojista ihastuu, voivat olla onnistuneitakin, mutta yleensä ne ajautuvat liialliseen imelyyteen ja äityvät sulaksi soovaksi. Nyt muut ankanpojat eivät ole edes tasapainottamassa imelyyttä. Pastrovicchio on parantanut piirtäjän otettaan huomattavasti siitä, mitä se menneinä vuosina oli. Hahmojen takamukset eivät enää paisu mahdottoman isoiksi ja kynänjälkeen on tarttunut myös muuten sulavuutta. 

Myös Alessandro Gaboardin ja Giampaolo Soldatin Haavi auki sekä Blasco Pisapian ja Paolo Campinotin Päivä puistossa jäävät vain lyhyiksi ja innottomiksi välipaloiksi. Riccardo Pescen ja Stefano Zanchin sarjassa Navikoirien jäljillä alkaa sen sijaan olla jo niin intoa kuin tunnelmaakin. Juoni on perinteistä kaavaa Roopen ihmeellisestä, luonnon kätköistä löydetystä uutuustuotteesta. Perinteitä on hyvä vaalia. Vanhojen, toistuvien juonikuvioiden käyttäminen ei ole pahasta. Niitä on silkka ilo lukea, jos ja kun ne osataan toteuttaa hyvin, kuten tässä tapauksessa käy. 

Taskarin päättävä tarina vaikuttaa etukäteen melkoiselta herkkupalalta. Sillä on mukavasti mittaa ja tekijöinä eivät ole enempää eikä vähempää kuin itse Guido Martina sekä Massimo De Vita. Vaalikampanja on peräisin vuodelta 1979, kuten tarinan aloitussivulta voi nähdä. Näitä merkintöjä Taskarin puolella ei ole ollut tapana nähdä, mutta niiden vakiintumisesta ei olisi mitään haittaa, päinvastoin. Sarjan juoni on perinteistä Martinaa. Ankat juonittelevat toisiaan vastaan juonittelemasta päästyään. De Vitan piirrokset ovat mahtavia. Hän kykenee vangitsemaan ruuduille vallitsevan ketkuilun ilmapiirin ja hahmojen olotilan. 

Casty oli taas kerran vahvoilla saamaan Taskarin parhaasta sarjasta myönnettävän tittelin, mutta sepä meneekin nyt Martinan ja De Vitan Vaalikampanjalle. Vanhoja mestareita ei pysäytä mikään, kun he vauhtiin pääsevät ja löytävät oikean rytmin. Tällaisia ennennäkemättömiä klassikoita on ilo nähdä myös tavallisissa Taskareissa. Toivottavasti niitä on luvassa lisääkin. Taskareita on luvassa lisää tietysti jälleen ensi kuussa, jolloin mennäänkin jo numerossa 444!