Hae tästä blogista

Ladataan...

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Disney tahkosi ensimmäisenä 7 miljardia vuodessa

Disney saavutti vuonna 2016 historiallisen rajapyykin tuottojensa osalta. Walt Disney Studios on ensimmäinen elokuvastudio, joka on tehnyt maailmanlaajuisesti seitsemän miljardin dollarin tuoton kalenterivuoden aikana. Ennätyksellistä tulosta selittävät Disneyn animaatiostudion lisäksi samaan konserniin kuuluvien Pixarin, Marvelin ja Lucasfilmin ensi-illat. Disney dominoi elokuvamaailmaa, sillä viime vuonna viisi eniten tuottanutta elokuvaa ovat jokainen sen tuotantoa. Kyseiset elokuvat ovat eniten tuottaneesta alkaen Captain America: Civil War, Doria etsimässä, Zootropolis, Viidakkokirja ja Rogue One: A Star Wars Story. Kolme ensimmäistä rikkoivat miljardin dollarin rajan. Tahdin hiipumista lienee turha seuraavien vuosien aikana odotella, sillä suuria ensi-iltoja on tulossa jatkuvalla syötöllä.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 446


Vuosi 2017 on jo hyvässä vauhdissa, mutta vielä on syytä palata edellisvuoden tunnelmiin vähintään parin Taskari-arvostelun voimin. Nyt on vuorossa marraskuun numeron 446 Ihan hilkulla ruotiminen. Alessio Coppolan kansi on tälle kirjalle kuvaava, sillä se pitää sisällään sen verran monta rahasäiliöaiheista juttua, että välillä olo oli kuin teemanumeroa lukiessa.

Rahasäiliö piipahtaa mukana heti johtosarjassa Hälytyksen kauhistus. Gorm Transgaardin käsikirjoitus punoo paikoitellen mielenkiintoisesti ja hauskasti mysteerin vyyhtiä, mutta kokonaisuus loppuratkaisuineen jää lopulta mitäänsanomattomaksi. Massimo Fecchin piirrokset ovat mainioita. Heti johtosarjan perään sijoitetussa Enrico Faccinin vitsisarjassa Vinopaikoitus on enemmän ruutia. 

Rahasäiliö pääsee suurempaan rooliin ensi kertaa Nino Russon ja Massimo Asaron Tulkinnanvaraisessa jutussa. Tarinaa ei kuitenkaan hirvittävissä määrin ole tarpeen tulkita, sillä se osoittaa selkeästi voimansa. Lyhyehkössä jutussa on tukku hauskoja oivalluksia, jotka tekevät siitä viihdyttävän elämyksen ja yllättävän vahvan kandidaatin kirjan parhaaksi sarjaksi. Seuraavana oleva, niin ikään rahasäiliöaiheinen Vito Stabilen ja Giada Perissinotton Rahasäiliön lumoissa ei yllä lähellekään Tulkinnanvaraisen jutun tasoa. Se ei loista edes yleisasteikolla, joten sen mahdollisuudet ovat heti kättelyssä menetetyt. 

Seuraava samalla teemalla jatkavista sarjoista on Matteo Venerusin ja Valerio Heldin Kasvikunnan oma murtosuoja. Se on ihan kelpo tuotos. Sen lukee mielellään läpi eikä se erottaudu muista mitenkään huonona tarinana. Ongelma on, ettei se pääse erottautumaan muillakaan tavoin ja jäänee siten helposti unohdettavaksi jutuksi. Lisäpisteen se saa kuitenkin Taavin esiintymisestä, mikä ei tässä numerossa kuitenkaan ole ainutkertaista. Viimeinen säiliöjutuista on Daniele Regolon ja Maurizio Amendolan Säiliön uusi ilme. Idea on hyvä, mutta toteutus jää ontumaan ja sarja tulee ajetuksi pikavauhtia alas. Säiliön muuntelussa on paremmin onnistunut esimerkiksi Romano Scarpa tarinassaan Rakennemuutoksen kourissa (AATK 275, julkaistu myös Taskarin talvijännärissä Jäämies).

Rahasäiliö jää tässä enää pikaiseksi miljööksi, mutta tärkeän sitä ylläpitävän osan se esittelee uudessa valossa. Massimiliano Valentinin ja Luciano Gatton Kivikovassa kilpailijassa Roopen uskollinen sihteeri Sirkku Näpsä pääsee koettamaan liikenaistaitojaan Kroisos Pennosta vastaan. Uniikimpi tarinaidea osoittautuu hyväksi ja toimivaksi. Gatton tyyli piirtää Näpsä saa myös pohtimaan hahmon ulkoista moninaisuutta. Näpsälle löytyy nimittäin monta variaatiota. Barksilainen, lyhyt ja harmaahiuksinen Näpsä nähdään yleensä tanskalaisessa tuotannossa. Italiassa Näpsää on piirretty pidempänä ja hiukset väritetty keltaisella. Gatton näkemys on eräänlainen yhdistelmä näitä kahta, mikä ei sekään ainutkertaista ole. Inducksissa voi vertailla eri piirtäjien Näpsä-hahmoja eri vuosikymmeniltä. 

Kirjan ainoa Mikki-tarina on Claudio Salvatorin ja Silvio Cambonin dekkari Sacherkakun mysteeri. Tarina on oikein virkistävä kokemus. Tuntuu, kuin Mikki palaisi siinä hieman juurilleen viime aikojen pyörityksistä. Samalla se tuo mieleen 1990-luvulla julkaistut Mikin dekkaripokkarit, vaikka tarina ei niissä julkaistujen joukkoon kuulukaan. Samoilta ajoilta tämäkin juttu on, vuodelta 1996. Tarinan loppu menee ehkä hieman liikaa lässyttelyn puolelle, mutta se ei sarjan tuomaa hyvää tuulta vie pois. Tämänkaltaisia dekkarijuttuja näkisi mielellään useamminkin. 

Carlo Panaron ja Danielo Vetron Kosmiset terveiset on Taskarin sarjoista se toinen, jossa Taavi on mukana. Sarjaa kuvaa kaksijakoisuus. Juoni asetelmineen on hyvä, mutta toteutus tuntuu menevän yli. Tässäkin sorrutaan turhan paljon lässyttelyyn eivätkä Vetron piirrokset sykähdytä. Sarjalla on hyvä viesti lähetettävänään, mutta kyllä juttu lähtee niin pahasti lapasesta, ettei siihen tyytyväinen voi olla. 

Valentina Camerinin ja Giampaolo Soldatin Kolme Taikaviittaa yhden hinnalla on jälleen ideatasolla loistava. Käsikirjoitus tuntuu kuitenkin jättävän mahdollisuuksia käyttämättä ja sarjaan tulee läpijuoksun vaikutelma. Idea on siitä huolimatta niin hyvä, että yleistunnelmakin jää positiiviseksi. Taikaviitan esikuvan Fantom Ankan seikkailuja nähdään Taskarin päätteeksi Marco Gervasion Fu Man Tshiun naamiossa. Tarina ei jää historiaan niinä parhaimpina Fantom Ankka -juttuina. Ei sarjaa suoraan huonoksikaan voi sanoa, mutta sellaiseksi keskinkertaiseksi rymistelyksi se jää. 

Rahasäiliö oli mainitusti niin näkyvästi kirjan sarjoissa esillä, että sisältö olisi paikoin voinut olla suoraan teemanumerosta. Perus-Taskarin äärellä kuitenkin ollaan. Perus-Taskari kuvannee myös opuksen sisältöä kokonaisuutena, joskin positiivinen vire täytyy sen yhteydessä mainita. Moni sarja pystyi ilahduttamaan ja useimmat tekivät niin vähintäänkin ideatasollaan, vaikkei toteutuspuoli sitten olisi niin sujunutkaan. Taskarin parhaaksi sarjaksi kohosi lopulta dekkarihenkensä ansiosta Sacherkakun mysteeri, siis kirjan ainoa Mikki-sarja. Lähteköön tästä viesti, että juuri tällaisia vanhemman tyylin mukaisia Mikki-dekkareita kaivataan lisää. Niiden julkaisujen ei tarvitse rajoittua Taskareihin.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Juhlavuosi 2017 käynnistynyt

Vuoden ensimmäisen Aku Ankan ilmestyttyä on juhlavuosi 2017 lähtenyt käyntiin. Vuosi alkoi räväkästi Carl Barksin klassikolla Vanhan linnan salaisuus, joka on kautta aikain toinen sarja, jossa 70 vuotta joulukuussa täyttävä Roope-setä esiintyi. Visukintun juhlavuosi huipentunee luonnollisesti vuoden lopussa, mutta muitakin juhlittavia riittää. Heti alkuvuodesta jalustalle nostettavien 80 vuotta juhlivien Iineksen ja 313:n lisäksi esimerkiksi ankanpoikien Tupu, Hupu ja Lupu juhlapäivä on lokakuussa ja legendaarisen ankantekijän Romano Scarpan syntymästä tulee kuluneeksi 90 vuotta kuukautta aiemmin.

Suomessa näkyvin juhla on tietysti kotimaamme 100 vuoden merkkipaalu, jota sitäkin vietetään Akkarin puolella ilahduttavan laajasti. Vuoden jokaisessa numerossa on mukana Kari Korhosen yksisivuinen sarja, joka sivuaa Suomen ja Ankkalinnan suhdetta. Kaikkia sarjoja avaamaan on lehteen laadittu jopa artikkeli. Ensimmäisessä muistellaan Suomen kuningashanketta itsenäisyyden alkutaipaleella.

Vuoden mittaan lehdessä nähdään myös Ankka-piirtäjien Suomi-aiheisia kansia. Niitä odotellessa voi ensin virittäytyä edellisvuoden kansiin ja valita niistä suosikkinsa, sillä perinteinen kansiäänestys on käynnissä Ankan verkkosivuilla. Voittajakansi pääsee komistamaan numeron 11/2017 välistä löytyvää julistetta.

Hyvää juhlavuotta!

lauantai 31. joulukuuta 2016

Tyrus Wong (1910 - 2016)

Tyrus Wong, mies Bambi-elokuvan takana, on menehtynyt 30. joulukuuta. Kuollessaan hän oli 106 -vuotias.

Kiinassa syntynyt Wong muutti yhdeksän vanhana Yhdysvaltoihin, jossa hän pääsi myöhemmin opiskelemaan taidetta. Hänen kuultuaan, että Disney valmistelee Bambi-elokuvaa, Wong tarjosi töitään Waltille. Disney innostui taiteesta sen verran, että hänen tekemiään peuramaalauksia käytettiin inspiraation lähteenä koko elokuvalle. Hänen varhaisia töitään katsellessa ei voi olla huomaamatta, kuinka suuri vaikutus Wongin työllä on ollut lopulliseen Bambi-elokuvaan.

Wongille myönnettiin Disney Legend -arvonimi vuonna 2013.

Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 6 - Tuhon uhka

Toivearvostelussa Aku Ankan Supertaskurkirjan kuudes osa, ja arvostelijan roolissa Ville Tanttu:

Kuudes Aku Ankan Supertaskukirja tupsahti jälleen loppusyksystä sarjispisteille ja heti ensimmäisenä silmiin pisti komea kansi. Ilo nähdä selkeästi Frecceromassasta tyylillisesti poikkeavaa kuvitusta ja tämän tuoreimman kohdalla yksinkertaisuudestaan huolimatta vieläpä kovin synkän näköistä sellaista. Supereita 3 ja 4 arvostellessani en juuri ruusuja Claudio Sciarronelle jaellut, mutta tämä uusi tyyli on kovasti mieleeni. Olen ihastellut sitä erityisesti upouusissa italiassa ilmestyvissä PK new era-tarinoissa. Toivottavasti nekin saataisiin vielä joskus Suomeksi. Mutta se niistä. Kurkistetaanpa kirjaa kantta syvemmälle ja katsomaan mitä se oikein pitää sisällään.

Aku Ankan Taskukirja Super 6 – Tuhon uhka

Sisällysluetteloa selaillessa selviää, että tuttuun tapaan suurin osa tarinoista on jälleen ennen suomentamattomia. Tästä linjauksesta suuri plussa toimitukselle. Kalliimman kirjan sietääkin sisältää lukijalle mahdollisimman paljon uutta ja mielenkiintoista luettavaa ja sitä saadaan heti kärkeen kun pokkarin avaa yksi suursuosikeistani, nykyään liian harvinainen taitelijavieras, Fabio Celoni. Celoni on yksi niistä kuvittajista joiden tyyli sopii erityisen hyvin kaavamaisesta Disneystä poikkeaviin synkempiin ja sivutaitoltaan monimutkaisemmin toteutettuihin tarinoihin. Itiöt! (Mikä on jostain kumman syystä kirjoitettu huutomerkillä!) on välillä niin yltäkylläisesti kuvitettu, että yksityiskohtia vain uppoutuu katselemaan ja itse lukeminen pysähtyy. Ymmärrän kyllä jos joku on pysähtynyt tuijottamaan kuvitusta ihailemisen sijaan siksi, ettei ota siitä selvää. Myönnän, että itsellenikin parissa kohtaa tuotti hieman vaikeuksia tulkita piirroksia, mutta hoksatessaani missä mennään koin iloisia oivaltamisen elämyksiä.
Fabio Celonin kaunista kuvitusta ei voi kuin ihailla.
 Itse tarina taas on varmaa Taikaviitta2000 laatua. Tällä kertaa käydään läpi miten Evronit syntyvät ja sivutaan myös sitä kuinka armeija vehkeilee avaruusolentojen kanssa selkämme takana piilotellakseen omia hyötyjään. Tarina on melkoisen toiminnan täyteinen ja paikoin erittäin väkivaltainen mikä osaltaan vaikutti aikoinana TK2000 tarinoiden vähäisenlaiseen suosioon. Onhan Disney sarjakuvat tunnetusti koko perheen lukemistoa eikä siinä sovi näyttää kuinka Aku mättää muukalaisia sileäksi armeijan taistelurobotilla ahnas katse silmissään. Tarina loppuu uhkaavaan cliffhangeriin kun selviää, että Evronitiöitä onkin maailma pullollaan joten on vain hyvä, että kirjaan on päätynyt myös seuraava Taikaviitta2000 sarja Invaasio!(mikä sekin on kirjoitettu huutomerkillä!! Joku toimituksessa kaivanee kovasti saada äänensä kuuluviin). Invaasio! jatkaa suoraan siitä mihin Itiöt! jäi ja Taikaviitta etsii ratkaisua evronitiöiden tuhoamiseksi.

Tarina on poikkeuksellisen synkkä. Siinä pomonsa pettämäksi joutunut nainen Waiwaia Whakangaio ohjeistaa Maorikansaa seuraamaan kanssaan Kosmisia valtiaita jotka ovat valinnaat heidän asuttaman maan valtakunnakseen. Oikeasti taivaskansa on Evronit joiden tarkoitus on istuttaa itiöitä maahan ja ruokkia niitä Maorien tunne-energialla. Taikaviitan saapuessa paikalle, syttyy sota Evronien kanssa ja ilmalaivaan mihin Whakangaio pakenee on pomonsa toimesta asennettu aikapommi. Taikaviitta saa häädettyä Evronit, mutta pommia ei enää ehdi purkaa joten pelastettuaan ilmalaivan miehistön ja Whakangaion lähetetään laiva avaruuteen, minne taistelun hävinnyt Evronalus on paennut. Laiva osuu Evroneihin ja räjähtää.

Vaikka jälkipuinnissa Yksi puhuukin Evronien karkottamisesta niin minusta näyttää kovasti, että tämä Evron joukkio sai surmansa. Miten lie alkukielinen teksti mennyt, mutta selvää on, että tämä osa pönkittää TK2000 sarjan paikkaa synkempänä Disney sarjakuvana. Mielenkiinnolla odotan tulevia osia. Varhaiset Paolo Motturan piirrokset eivät herätä samanlaista ihailua kuin mihin nykyään on totuttu, mutta hienoa katseltavaa ne ovat silti.

Juurikaan sen keveämmissä tunnelmissa ei olla Mikin kanssa Andervillessakaan kun katkera rikollisjoukko yrittää estää Mikkiä saapumasta oikeusistuntoon puimaan tapausta minkä takia Mikki tarinasarjan ensimmäisessä osassa Andervilleen joutui jäämään. Kuoleman uhka on tässäkin tarinassa läsnä, mutta ei yhtä ahdisvalla tavalla kuin edellä mainituissa Taikaviitoissa. Puolet tästä Mickey Mouse Mystery Magazinen sarjasta on saatu suomeksi ja toinen puolikas voi mukavasti alkaa ensi vuonna. Tarinasta vastaa Tito Faraci ja sen on kuvittanut kauniisti Alessandro Perina. Kaikesta kehusta huolimatta tässä kohtaa kirjaa on annettava toimitukselle noottia sillä tarinan jälkeen kirjasta löytyy yksi tyystin tyhjä sivu. Ymmärrän, että sillä on haettu yhteneväisyyttä sitä seuraavalla sivulla olevan tarinan kannen kanssa, mutta kukaan ei halua maksaa tyhjistä sivuista. Nythän näin on mitä ilmeisimmin menetelty siksi koska tarinan sisälmät koko aukeaman ruudut vaativat sen julkaisemisen alkamista tietyltä sivulta ja tässä tapauksessa ne eivät ole menneet tasan niin, että kannen saisi siististi julkaistua heti tarinan perään, mutta mielestäni pienempi synti olisi julkaista vaikka sitten sivun mittainen Mikki vitsisarja, mutta jotain muuta kuin tyhjä sivu keskellä kirjaa. Vaihtoehtoisesti tällaisessa tilanteesa aukeaman kokoisen kannen olisi voinut julkaista vaikka kirjan takakannen kuvituksena.
Kiva huomata jatkuvuutta myös lyhyissä Heshukka tarinoissa
Noottia saa myös Heshukan ylikorostettu esiintyminen kirjassa. Siinä missä Pikku-Aku, Ultrasankarit ja tällä kertaa jopa neliriviset klassikot saavat jäädä tauolle voisi samanlaista taukoa harkita myös Heshukan kanssa. Ei hahmoa tarvitse kokonaan kirjasta poistaa, mutta mielestäni neljä tarinaa jokaisessa kirjassa on hieman liioiteltua. Olkoonkin, että jokaista n. 15 sivuista tarinaa edeltää vain neljä sivuinen Kysymysnurkka-hassuttelu. Heshukka sopii ihan kelvollisesti poikkeavuudellansa Supertaskariin, mutta tarinat eivät ole samalla tavalla pakotettuja olemaan mukana jokaisessa kirjassa koska niissä ei ole niin tiivistä jatkuvaa juonta kuin Taikaviitalla ja Mikillä.

Kuitenkin tämän kertaisista tarinoista ”Oven takana” yllättää juuri jatkuvuudellaan kun sen tapahtumissa viitataan Supertaskarissa 2 julkaistuun tarinaan ”Hymyä!! (Mikä on taas kirjoitettu huutomerkillä!!! No, annettakoon kaiken tämän marmatuksen jälkeen edes se anteeksi)
Eka Vekara hassuttelu julkaistiin suomeksi jo Roope-sedässä 3/07
Toinen todellinen turhuus löytyy kirjan sivuilta 302-314. Roope-setä-lehdessä 9 vuotta sitten julkaistu Eka Vekara tarina on sellaisenaan ihan kelpo pikku hassuttelu, mutta ei ole mitään perusteita miksi se pitää julkaista uudelleen, vieläpä Superissa. Olen odotellut pitkään kirjasarjan ensimmäisissä osissa julkaistuja Ultrasankareita enkä niitä vieläkään ole saanut. Yksi Suomessa julkaisematon tarina olisi sivumäärältään sopinut juuri tähän Eka Vekara tarinan tilalle. Haluaisinpa tietää oliko sitä edes harkittu käytettäväksi.

Onneksi kirja sisältää kaiken pahan lisäksi myös hyvääkin. Niitä nelirivisiä klassikoita ei saada, mutta laadukasta vanhaa materiaalia kuitenkin. Vaikka nytkin on kyse uusinnasta niin Luciano Bottaron ”Tohtori Zantafin paluu” on ehdottomasti uusintajulkaisunsa ansainnut sillä se on nähty suomessa viimeksi vuonna 1974. Tarinalle Super on vieläpä looginen paikka siksikin kun Zantafin ensiesiintyminen julkaistiin ensi kertaa meillä juurikin Superissa. Toinen klassikko on tuttuun tapaan kirjan puolivälistä löytyvä Martina/De Vita kaksikon Taikaviitta tarina hahmon kulta-ajalta ja vaikka juttu on suomeksi tullutkin 11 vuotta sitten niin mieluummin sen tässä pokkarisarjassa näkee kuin Eka Vekaran. Tällä kertaa Super sisältää paljon positiivisia, mutta myös negatiivisia asioita. Pääpaino pysyy silti vankasti positiivisten asioiden puolella, sillä niin pahalta kuin sainkin numeron miinukset kuulostamaan niin kattavat ne kirjasta kokonaisuudesta kuitenkin sivumäärällisesti laskettuna aika pienen siivun. Ankkasarjakuvaa satunnaisemmin lukevat ilahtuvat sisällöstä varmasti pitkäaikaista harrastajaa enemmän.

torstai 22. joulukuuta 2016

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 48



Vielä ennen joulua lienee enemmän kuin sopivaa ottaa arvioon perinteeksi muodostunut jouluinen Taskarin teemanumero. Järjestyksessään 48. teemanumero Aaton sankari on aiempien vuosien tapaan puettu uljaaseen, kiiltelevään asuun. Komealtahan moinen näyttää, mutta sormenjälkiä on melkoisen mahdotonta olla jättämättä kansiin. Siitäkös Akukin Alessio Coppolan kansikuvassa varoittaa?

Edelleen perinteen mukaan kaikki kirjan tarinat saavat tässä yhteydessä ensijulkaisunsa Suomessa. Tästä periaatteesta on ollut hyvä pitää kiinni. Ikimuistoisempia sarjoja on päästy julkaisemaan uudelleen erinäisissä erikoisjulkaisuissa. Tämän opuksen ensimmäinen sarja on Alessandro Sistin ja Andrea Luccin Joulusaurukset. Se ei ole joulusarjoista niitä perinteisimpiä, vaikka siinäkin itse Joe Lupukki tavataan. Täysin luettava juttu on kuitenkin kyseessä. 

Lyhykäisen ja menettelevän Gorm Transgaardin ja Flemming Andersenin Ei ateriaa ilman jahtia -jutun jälkeen päästään käsiksi erikoisempaan sisältöön. Carlo Panaron ja Ettore Gulan Aurinko myytävänä on jouluiseen numeroon siitä erikoinen juttu, että ei siinä jouluun viitata laisinkaan. Toki tarinan ajankohta on talvinen ja sellaisia on aiemmissakin joulunumeroissa nähty, joten ei asia niin tavaton ole. Ei tämäkään tarina kuitenkaan arvioissa edellisiä ylitä. 

Seuraava sarja se vasta erikoinen ilmestys onkin. Indiana Hopon tähdittämä Tšingis-kaanin sapeli käynnistää Mysteerin vartijat -tarinasarjan, joka on saanut neljä osaa. Jokaisen niistä on käsikirjoittanut Bruno Sarda ja kolme ensimmäistä piirtänyt Emilio Urbano. Tavanomaisessa Taskarissa tai oikeastaan missä tahansa muussa julkaisussa tarina ei lähtökohtaisesti herättäisi näin suurta huomiota, mutta tämä kun on tosiaan joulujulkaisu. Himalajan lumiset huiput eivät ole riittävä peruste tunkea tarinaa joulujulkaisuun. Ikävyyttä lisää se, että 48 sivullaan tarina on kirjan sarjoista pisin ja ahmaisee aimo lohkon kokonaisuudesta. Kaiken kukkuraksi sarja on oksettavan huono. Jos kolmea seuraavaa osaa aiotaan Suomessa julkaista, jätettäköön ne ainakin tällaisesta yhteydestä kauas pois. 

Fausto Vitalianon ja Carlo Limidon Väliin jäänyt joulu on äärimmäisen löyhää jatkoa viimevuotiselle Viralliselle varapukille. Otsikkoon on mielenkiintoisesti nostettu Parta-Jussi, vaikka tämä jää sarjassa sivuosaan. Ehkä viimevuotinen vielä vaikuttaa, toisaalta ei tarinassa oikein kukaan varsinaiseksi päähenkilöksi nousekaan. Tässä sarjassa alkaa jo hieman olla sitä perinteisemmän joulutarinan tunnelmaa, joskaan ei vieläkään perille päästä. Hauskoja juttuja usein kirjoittavan Vitalianon kone yskii tällä kertaa, sillä sarjassa ei juuri huumoria ole eikä tasapainotusta tule oikein muualtakaan. Limidon väsähtäneet piirrokset eivät auta asiaa.

Diego Fasanon ja Salvatore Deianan Musta Pekka -sarja Kaikki pelissä ei sekään mikään joulujuttu ole, mutta kaikki kelpaa Tšingis-kaanin sapelin hirvityksen jälkeen. Tämä tarina ei itse asiassa ole lainkaan hassumpi. Joulun tunnelmaa on siitä tietysti turha yrittää repiä, mutta juoni on sujuva ja toteutuskin oikein kelvollinen. Paremmalle tuulelle tästä tulee kuin täysin honkaan menevästä joulutarinasta. 

Seuraavat kaksi sarjaa yrittävät vielä pelastaa sen, mitä pelastettavissa on tuomalla joulun kontekstin takaisin mukaan. Ankkalinnan jouluvaloissa on Pietro Zemelon käsikirjoituksessa jo sellaista klassisen jouluseikkailun makua, mutta tunnelmaan ei ehditä lyhyeksi jäävässä sarjassa päästä. Lisäksi Renata Castellanin piirrokset jättävät hivelemättä silmää. Hänen joulukuusensa on kammotus. Giorgio Fontanan ja Roberto Vianin seitsensivuisessa Lahjataistossa asetetaan jouluiseen taistoon Roope ja Kroisos. Tästä lähtökohdasta on usein saatu aikaan erinomaisia ja jopa ikimuistoisia italialaisia joulusarjoja. Seitsemän sivun suorituksesta on hankala saada suorastaan ikimuistoista elämystä, mutta erinomaisesti herrat koitoksesta selviävät, kun muuhun kirjan sisältöön verrataan. On aika surullista, että näin lyhyellä ja pelkäksi pikku vitsiksi tarkoitetulla jutulla päihitetään kirjan kaikki muut joulusarjat. 

Viimeisessä tarinassa Aku ja Mikki pelastavat joulun. Muiden sarjojen jälkeen tekisi mieli hyppiä ilosta, kun luvataan joulun pelastusta ja vieläpä Akun ja Mikin yhdistäessä voimansa. Kokemus kuitenkin osoittaa, että on parempi lukea juttu ensin. Ja niinhän siinä valitettavasti käy, että tämä Roberto Gagnorin ja Luca Usain sarja pelastaa vain joulua vihaavan joulun. On surkeaa, että joulutarinaksi tarkoitetussa ei ole joulun häivääkään pakollisten pikku yksityiskohtien lisäksi. Tarinanakaan tämä ei ole mistään kotoisin. 

Kova Ankka-fani halajaa luonnollisesti jokaisen numeron omakseen, mutta jos Aaton sankaria silmäilee vain sillä mielellä, että se olisi mukavaa lukemista jouluksi, niin kannattaa suosiolla katsahtaa muihin kokoelmiin. Joulun tunnelmaan pääsee paremmin klassikoita lukemalla kuin näitä uutukaisia touhuiluja irvistellen seuratessa. Tästä joulunumerosta uupuu kokonaan joulu. Se on niin pitkän miinuksen paikka, että sen merkin tähän kirjatakseen sivua saisi rullata alas seuraavaan jouluun asti. Toivottavasti nämä sarjat eivät kokonaan kuvaa joulusarjojen alennustilaa. Klassikoiden lisäksi kaivattaisiin jatkuvuutta.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Kolmas kerta toden vahvistaa



Mikki-mestari Floyd Gottfredsonin voidaan viimein katsoa lunastaneen ansaitsemansa paikan suomalaisella Disney-sarjakuvan kartalla, kun kolmantena peräkkäisenä vuonna saadaan nauttia hänen kunnioitettavasta elämäntyöstään jättikirjakoossa. 

Mikki, konnien kauhu – Floyd Gottfredsonin kovimmat kelmit
Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016
Toimitus: Aki Hyyppä ja Antti Hulkkonen
Sarjojen ja esipuheen suomennos: Antti Hulkkonen
Ulkoasu ja taitto: Raimo Hyvönen
136 sivua, sidottu
ISBN: 978-951-32-4315-9
Suositushinta: 33,00 €

Floyd Gottfredson. Kuva: Inducks
Kun ensimmäinen Gottfredson-jättikirjoista, Mikin oma sanomalehti, julkaistiin kaksi vuotta sitten, esitin inhorealistisen näkemyksen, että Gottfredsonin julkaiseminen jäisi Suomessa siihen. Kuinka iloinen olenkaan oltuani pahasti väärässä! Viime syksynä pistettiin vielä hurjemmaksi Vaarallisella Mikillä, johon sisällytettiin sota-ajan tarinoita. Sitä hurjemmaksi menon lieneekin mahdotonta yltyä, mutta ainahan kannattaa kokeilla. Mikki, konnien kauhu tuo näyttämölle Gottfredsonin kelmikavalkadin.

Kirja käyttää samaa menestysreseptiä kuin Mikin oma sanomalehti ja Vaarallinen Mikki ulkoasuaan myöten. Uusi piirre on muistakin Disney-sarjakuvajulkaisuista tänä syksynä bongattu julkaisijan huomautus, jossa muistutetaan menneiden vuosikymmenten sarjojen ajoittaisesta rajuudesta. Näihin kirjoihin jos joihinkin tällainen kannattaakin painaa, jos sellaiselle kerran on vaateita. Jos tällainen huomautus mahdollistaa näiden vanhojen helmien julkaisemisen, niin se on äärimmäisen tervetullut pikku yksityiskohta!

David Gersteinin nimimerkillä J. Jalkapuoli eräällä siimahännällä kirjoituttama esipuhe aloittaa teoksen ennen sarjakuvien ilotulitusta. Artikkeli on mainituista syistä tavallisuudesta poikkeava, mutta mielenkiintoisesti ja luovasti laadittu. Asiasisältökin käy siitä hyvin ilmi, joten miksei tällaista hieman erilaista välillä tarjoiltaisikin.

Tarinat on järjestetty kirjaan kronologisesti, mikä on ollut aiemmissakin kirjoissa tapana pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Käytäntö on hyvä, joten muiden reseptin osasten tavoin, miksi sitä vaihtamaan. Kronologinen eteneminen mahdollistaa kehityksen tarkastelun sarjakuvien välillä vuosien kuluessa. Esimerkiksi jo pelkästään Mikin hahmon ulkoinen kehittyminen on mielenkiintoista tutkailtavaa.

Ensimmäisenä tarinana oleva Mikki vastaan Katti on alkuvuodesta 1931 eli hyvin varhainen näyte niin Gottfredsonin ja Mikin yhteistaipaleelta kuin ylipäätään Disney-sarjakuvasta. Valinta on oiva, sillä sen myötä päästään samalla tutustumaan villikkomaiseen Mikkiin. Vuodenvaihteessa 1932–1933 julkaistu Pahakurjen kartano professoreineen Eks, Dupleks ja Tripleks esittelee jo hieman kasvanutta Mikkiä, mutta villikkomaisuudestakin on vielä piirteitä. Hyytävä ja tunnelmallinen ja samalla hauska sarja on ikimuistoinen klassikko, jonka julkaiseminen on aina suuri ilo. Tämän tarinan kohdalla voi helposti todeta, kuinka tämänkin Gottfredson-järkäleen väritys on täydellisesti onnistunutta. Tyylikkäästi ja virheettömästi väritetty klassinen sarjakuva hivelee silmiä. Sarjojen julkaiseminen sanomalehtiformaatin mukaisesti mustavalkoisina olisi ollut myös vaihtoehto, mutta tulosten myötä ei voi kuin iloita, että onneksi näissä kirjoissa on lähdetty väritetylle tielle!

Seuraavissa sarjoissa Mikki ja salakuljettajat sekä Viidakon aarteen jäljillä kohdattavana konnana on se kaikkein tutuin eli Musta Pekka. Tosin, koska tarinat ovat vielä 1930-luvun perua – vuosilta 1934 ja 1937 – esiintyy tämä vielä Jopi Jalkapuolena. Ensimmäisessä sarjassa Mikki ja Minni päätyvät Jopin kipparoimalle paatille, jossa tämä saa päähänsä avioitua Minnin kanssa. Seurauksena on Mikin oveluuden sävyttämiä hauskoja tilanteita, jotka huipentuvat hulvattomaan ratkaisuun. Alkuperäisversiossa salakuljettajilla oli muuten kyyditettävänään kultaa rankempaa ainetta. Jälkimmäinen sarja marssittaa seikkailuun mukaan ilahduttavan määrän harvinaisia gottfredsonilaisia hahmoja, kuten kapteeni Kirkonrotan, gorilla Hiiden ja konna Salomon. Afrikkaan sijoittuva juttu lukeutuu 1930-luvun maailmankuvineen ja stereotypioineen niihin, joita ei enää mihin tahansa julkaisuun laitettaisi, mutta näitäkin on mahtavaa päästä lukemaan.

Merkittävin kirjasta puuttuva Gottfredsonin konna on ehdottomasti Mustakaapu. Hahmo esiintyi kuitenkin vain yhdessä Gottfredsonin sarjassa, Mustakaavun ensirötöksissä vuodelta 1939, ja tuo tarina tuli julkaistuksi Mikin omassa sanomalehdessä. Uusintajulkaisu tässä kohtaa ei olisi tullut tietenkään kyseeseen. Kaavun sijaan vuosikymmen vaihtuu kirjassa keveämmän kelmin kera. Minniä piirittävän Armas Rottamon sisältävä sarja Kilpakosija vuodelta 1941 on melko pikainen uusinta vuoden 2013 Aku Ankka Ekstrasta. Moinen ei jää kuitenkaan lukiessa kaivelemaan, sillä sarja on oivallinen ja hauska eli jatkaa samaa, hyvää rataa edellisten sarjojen kanssa.

Välähdys vuodelta 1942 on jännittävä dekkari, joka pitää otteessaan aivan loppuun asti. Siinä paljastuu jatkuvasti jotain uutta ja yllättävää. Se on kirjan tarinoista viimeinen, jonka käsikirjoitukseen Gottfredson on osallistunut. Tämän jälkeen sarjoissa siirrytään Bill Walshin käsikirjoitusten kauteen ja luvalla sanoen, nuo tarinat häviävät varhaisemmalle Gottfredsonin tuotannolle selvästi. Vaikka niidenkin joukosta löytyy helmiä, vaivaa Walshin juonia ainainen pieni sekasorto ja kaoottisuus, mikä jatkuvissa määrin ei ole nautittavaa.

Walshin käsikirjoittamat sarjat ovat Salaisuuksien talo, Riimittäjä ja atomivarjo sekä Katala kaksoisolento. Salaisuuksien talo on niistä pähkähulluin. Siinä ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tunteen korostumisessa auttaa piirtäjien vaihtelu tässä vuodenvaihteen 1944–1945 jutussa. Strippejä ovat Gottfredsonin lisäksi laatineet Dick Moores, George Waiss ja Paul Murry. Riimittäjä ja atomivarjo vuodelta 1948 on asiallisempi juttu, vaikka sekin menee melkoiseksi kouhkaamiseksi. Kylmää sotaa vilauttavan tarinan nimikkokonna on sittemmin nähty muutamassa italialaisessa tarinassa, joista tunnetuimpana Castyn Mikki Hiiri ja huomisen maailma. Myös kirjan viimeisen sarjan kelmi on saanut uuden yrityksen Italiasta, mutta kyseistä Castyn ja Enrico Faccinin juttua ei ole vielä Suomessa nähty. Katala kaksoisolento vuodelta 1953 on Walshin jutuista ainoa, jota on aidosti miellyttävä lukea.

Vaikka Walshin erikoiset maailmat aiempien vuosien tapaan tökkivätkin, on Mikki, konnien kauhu kaikkien kauniiden puheiden, ylistävien sanojen ja suosionosoitusten väärti. Gottfredsonia on nyt julkaistu kolme jättikirjallista, mitä voisi pitää loogisena määränä, mutta hän jos joku Carl Barksin ja Don Rosan ohella ansaitsisi jäädä Disney-sarjakuvan kiintotähdeksi Suomessa. Gottfredsonin sarjakuvalle on selvästi ollut kysyntää, ei hän muuten olisi jo kolmatta jättikirjaa kolmen vuoden sisään osakseen saanut. Mikki, konnien kauhu on aiempien osien tavoin kaikille mahdollisille ostajille suositeltava lukuelämys. Eläköön, Mikki Hiiri! Eläköön, Floyd Gottfredson!