Hae tästä blogista

maanantai 15. tammikuuta 2018

Arvostelu: DuckTales 1



Päättyneen vuoden 2017 ehdottomasti suurin pommi Disney-sarjakuvan saralta oli Roope-setä-lehden yllättävä päättyminen ja uuden tv-sarjan vanavedessä aukkoa julkaisukentällä paikkaamaan tulleen DuckTalesin alku. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi heti joulunpyhien jälkeen. Uuden julkaisun hyppysiinsä saamisen hetken jännitys oli suorastaan käsin kosketeltavissa. Nyt on aika jakaa tunnot tästä uuden alkamisesta!

Tiedon uudesta lehdestä tultua julki päätoimittaja Aki Hyyppä kehui siihen olevan luvassa laatulehden tunne aina paperivalintaa eli UPM Finea myöten. Lehteä selatessa tämä laatulehden tunne todella välittyy näppituntumalla. Painosta on tullut ulos teknisesti laadukkain Disney-sarjakuvalehti Suomen historiassa. 

Puitteet ovat täydellisesti kunnossa, mutta loppupeleissä sisältö on se aidosti merkityksellinen asia. Uuden DuckTales-maailman perinteisestä poikkeava tyyli oli jo hyvin etukäteen tiedossa. Siksi Marco Ghiglionen kansikuvasta alkava piirrostyyli ei pääse järkyttämään, mutta totuttelua se vaatii. Prosessi tulee jatkumaan vielä seuraavien numeroiden myötä, sillä DuckTalesia itseään lehti pitää sisällään vähän kokonaissivumäärään nähden. 

Lehden alku on täyttä DuckTalesia. Joe Carmagnan ja Luca Usain johtosarjan Maanalaisten mysteerien majakka lisäksi alkusivuille mahtuu erinäisiä esittelypätkiä. Ne kulkevat käsi kädessä tv-sarjan ensimmäisen jakson kanssa, mutta siitäkään ei ole haittaa, jos tuota Suomessa kahteen osaan katkaistua aloitusta ei olisi päässyt näkemään. Suurin järkytys on ankanpoikien nimeäminen Ludvigiksi, Teodoriksi ja Hubertiksi. Tupu, Hupu ja Lupu ovatkin mukamas vain lempinimiä. Tämän ratkaisun sulattaminen onnistuu tuskin ikinä. Ihmetystä herättää myös vanhasta Ankronikasta tuttua Selma Taatelin hahmoa muistuttavan Tepan mummon ja Roopen taloudenhoitajan nimeäminen rouva Kurpaksi.

Itse mainittu johtosarja Maanalaisten mysteerien majakka ei liity tv-sarjan jakson sisältöön mitenkään. Täten ei ole syytä pelätä, että sekä lehden että piirretyn seuraaminen vaatisi jonkinlaista taidokkuutta hypellä niiden välissä ilman, että jotain olennaista paljastuisi sarjan juonesta tai että jompaakumpaa ei kykenisi ymmärtämään ilman toisenkin näkemistä. Kun lehteä on tarpeeksi pitkään tuijotellut, Usain piirrokset alkavat näyttää varsin hyvältä. Valitettavasti Carmagnan käsikirjoitus ei kohene odottelunkaan jälkeen. Tarina on vain kertakaikkisen hölmö. Lähtö olisi voinut kieltämättä tapahtua uljaamminkin.

Lehden muu sarjakuva ei ole DuckTalesia, mutta ei se ole sitä tavanomaisinta Disney-sarjakuvaakaan. Roope-setä-lehdestä muistumia tuo numeron päättävä Heshukka-juttu Kauhun väri Stefano Ambrosiolta ja Marco Mazzarellolta. Myös Marco Boscon ja Renata Castellanin miekkailua käsittelevän lyhyen, viiltävän urheilureportaasin voisi kuvitella myös vanhan Ropsun sivuille. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kyseinen reportaasi on turhaa, väkisin itsestään hauskaa vääntävää sivujen tuhlausta. Uhkakuvaksi muodostuu nopeasti Ropsun viimeistä vuotta tärvelleen Suuren pokaalijahdin aiheuttaman megalomaanisen floppi-ilmiön toistuminen. Tässä tapauksessa lieventävänä asianhaarana on jutun lyhyys. Sivut ovat kuitenkin aina paremman sisällön julkaisemiselta pois.

Augusto Macchetton ja Lorenzo Pastrovicchion lyhyt Mortti ja Vertti -juttu Koodinmurtajat edustaa samankaltaista trendiä. Se on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu pikku pähkinä. Jutun voi ajatella jatkavan Ropsusta muistettavien kuukauden dekkaripähkinöiden perinnettä hivenen laajennetussa mitassa. Tällaisten purtavien julkaiseminen on kuitenkin perustellumpaa kuin urheilureportaasin kaltaisen kamalan höpsötyksen. Koodinmurtajia seuraa DuckTales-teemainen testi. Varttuneempi väki näistä tuskin niin välittää, mutta mainitulle nuoremmalle polvelle ne voivat olla arvossa pidettävä lisä. 

Toimitus lunastaa lupaustaan DuckTalesin Taikaviitta-takuusta Alessandro Sistin ja Francesco D’Ippoliton Ulottuvuusmullistuksella. Tarinassa sulautetaan yhteen perinteisempää Taikaviittaa ja Supertaskareiden puolella julkaistua Taikaviitta 2000 - eli Teekoo-universumia. Uuteen lehteen muun erikoisemman sisällön joukkoon tällainen tavanomaisimmista resepteistä poikkeava tarina sopii oikein hyvin. Sarja osoittautuu numeron mielenkiintoisimmaksi ja sen loppukin on erityisen herkullinen.
Vuosikymmen sitten Suomessakin esittäytynyt Wizards of Mickey tekee paluun Pimeyden valtakausi -sarjalla. Aloitusnumerossa nähdään sen ensimmäinen luku Mustan velhon mittelö. Stefano Ambrosion ja Alessandro Pastrovicchion tuotos onnistuu pitkin kulkuaan säväyttämään sen verran, että tarinan seuraavaa osaa tekeekin jo mieli päästä lukemaan. Ainakin avausta on siksi pidettävä onnistuneena. 

DuckTales päättyy vielä DuckTales-tunnelmiin, sillä takakannesta löytyy tv-sarjan tyylin mukaisia keräilykortteja. On makuasia, näkeekö kortit enemmän uhkana vai mahdollisuutena. Ajatus näin laadukkaalle paperille painettua lehteä lähestyvistä saksista on kyllä kauhistuttava.
DuckTalesin puitteet ovat todetusti kunnossa. Lehti on teknisesti erinomaista työtä ja painojälki näyttää hyvältä. Sisältö vaatii varsinkin pitkän linjan lukijalta paljon totuttelemista, sillä se poikkeaa oikeastaan kaikilta osin siitä, mihin Disney-sarjakuvan kohdalla on vuosien varrella päässyt tottumaan. DuckTales on selvästi omanlaisensa julkaisu ja sellaisena sitä kannattaakin pitää ja kehittää. On vain hyvä kokeilla näin laajasti sellaista, mikä poikkeaa vahvasti muusta tarjonnasta ja mihin ei samalla tavalla muissa julkaisuissa olisi mahdollisuuksia. 

Vastaavasti DuckTalesin tyyliä ei ole syytä levittää kaikkialle. Isoin kirjaimin painettu fontti, säännönmukainen sarjakuvaan sisältyvä interaktiivisuus, testit, lehden alkuosan esittelysivujen kaltaiset kokonaisuudet sekä täysin klassisemmasta Disney-sarjakuvasta poikkeava tarjonta ovat vain osa tälle nimenomaiselle lehdelle omaksuttua tyyliä. DuckTales saa myönteisen huomion puoleensa, joskin siihen sisältyy väkisin edelleen varauksia. Suuria mullistuksia ei oteta noin vain hetkessä vastaan vaan ne vaativat oman aikansa. Oma tila muutokselle on nyt taattu. Ei voi korostaa liikaa, kuinka elintärkeää on, että mahdottoman uudesta voi edelleen turvallisesti poistua tuttuun ja turvalliseen Disney-sarjakuvan ympäristöönsä, joka sekin jatkaa kulkuaan.

torstai 21. joulukuuta 2017

Juhlat jatkuvat vauhdilla Villistä lännestä




Hurraa-huutojen kaikumiselle ympäri Suomenniemen oli syytä keväällä, kun tieto neljännestä Floyd Gottfredsonin Mikki Hiiri -sanomalehtistrippejä yhteen kokoavasta jättikirjasta saapui. Jo ensimmäisen Gottfredson-kirjan ilmestyminen vuonna 2014 oli iloinen yllätys ja tämä reaktio on seurannut sen jälkeen jokaisena vuonna. Josko jo nyt voidaan varsin luottavaisin mielin puhua kestävästä julkaisupolitiikasta?

Cowboy Mikki – Floyd Gottfredsonin hurjimmat Villin lännen seikkailut
Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2017
Toimitus: Antti Hulkkonen, Jenni Hurme ja Aki Hyyppä
Sarjojen suomennos: Antti Hulkkonen
Ulkoasu ja taitto: Marja Mikkola ja Jouni Asikainen
128 sivua, sidottu
ISBN: 978-951-32-4462-0
Suositushinta: 33,00 €

Floyd Gottfredson. Kuva: Inducks.
Kirjan resepti on sama kuin kolmessa aiemmassakin. Viikon stripit per sivu (sunnuntaisin lehdissä oli erillisten sunnuntaisarjojen vuoro), upeat väritykset ja virheetön painojälki. Julkaisujen alkaessa toivoin mustavalkoista väritystä alkuperäisen sanomalehtien julkaisuasun mukaisesti, mutta tuon toiveen täyttymättömyyttä ei ole tarvinnut sen koommin harmitella! Toimituksella on Gottfredson-kirjoihin oikea suhtautuminen: kun homma on toiminut erinomaisesti aiempien kohdalla, miksi mennä muuttamaan asioita hyväksi todetusta?

Sen verran muutosta on tullut aiempiin kirjoihin, että David Gersteinin esipuheen sijasta alkunuotit asettelee itse Giorgio Cavazzano. Gersteinin puheenvuorot ovat olleet mainioita, mutta niin on Cavazzanonkin. Tässä kohtaa on vain oikein mielenkiintoista kuulla legendan asemaan itsekin päässeen sarjakuvataiteilijan sanomaa Gottfredson-vaikutteistaan. Esipuhesivulle on pieni virheen pahalainen päässyt pujahtamaan, sillä kuvituksena olevien Gottfredsonin eläkepäivien töiden nimet ovat sujahtaneet juuri toisinpäin kuin on tarkoitus. Näitä sattuu.

Aiempien kirjojen teemoja ovat olleet Gottfredsonin parhaimmisto, sota-aika ja kelmikavalkadi. Neljäs opus pureutuu Villin lännen maisemiin. Sen ensimmäinen sarja on samalla lähtökohtaisesti mielenkiintoisin. Vuodelta 1930 oleva Mikki Hiiri Autiolaaksossa on äärimmäisen varhaista Disney-sarjakuvaa, itseasiassa toinen heti sitä edeltäneen Lentokonehullun jälkeen. Itse Walt Disney käsikirjoitti tarinan strippejä toukokuun loppuun saakka. Tämä olisi voinut tulla mainituksi myös sisällysluettelossa. Gottfredsonin lisäksi päivittäisstripeistä vielä tuolloin piirrosvastuuta ottaneet Jack King ja Win Smith ovat oikeilla paikoillaan.

Ymmärrettävistä syistä strippien piirrokset eivät ole vielä sitä terävää Gottfredsonia, jota tämänkin kirjan myöhemmillä sivuilla nähdään. Juonikin osaa olla melkoisen poukkoileva. Riemastuttavalla tavalla meno oli sellaista kyllä myöhemminkin, mutta tässä haetaan selvästi vielä suuntaa. Vaikka laadussa tällaiset varhaiset tuotokset eivät tietenkään kultakausille pärjää, on tämä historian siipiä havisuttava kokonaisuus luonteeltaan suorastaan hellyttävä. Sen paikka on ehdottomasti näissä kansissa!

Sisällön edetessä kronologisesti pääsee lukija tuttuun tapaan seuraamaan strippien kehitystä kokonaisvaltaisesti: piirroksia, käsikirjoituksia, hahmojen luonnetta ja niin edelleen. Hukka-Haukkusen jäljillä on vuodelta 1933 ja sen piirroksissa on jo huomattavaa edistystä kolmen vuoden takaisesta. Korkeimmat huippuvuodet odottavat toki vielä seuraavissa sarjoissa. Hauskan tarinan miellyttävä sivujuonne on ensiesiintymisensä vasta sarjaa edeltäneenä vuonna tehnyt Hessu.

Hornanlaakson lepakko ja Kilvoittelu kullasta edustavat kirjassa parhaiten Gottfredsonin kultaisinta muistoa. Molemmissa niin piirrokset kuin tarinan kulku hipovat täydellisyyden ylintä astetta. Huumorin, toiminnan ja jännityksen gottfredsonilainen yhdistyminen on huikeaa seurattavaa, jonka pariin haluaa hakeutua säännöllisesti uudelleen. Tarinat ovat vuosilta 1934 ja 1935 ja niistä jälkimmäisessä vilahtaa myös eräs kääkättävä ystävä. Olkaahan tarkkana!

Kolme edellistä tarinaa olivat käsikirjoituksiltaan Ted Osbornen nimissä. Tietysti tunnetusti Gottfredson osallistui tiiviisti tarinoiden hahmottamiseen. Vuoden 1940 Kaappaus karjatilalla on Merrill De Marisin käsikirjoittama. Viisi strippiä kesäkuulta on piirtänyt sunnuntaisarjojen parista paremmin muistettava Manuel Gonzales. Tarinasta on tehty myös Paul Murryn piirtämä uusintaversio, joka on Suomessa julkaistu Aku Ankka -lehden jatkosarjana vuonna 1963 sekä Jumbo-albumissa numero 20. Murryn versio on tullut allekirjoittaneelle aiemmin tutuksi, joten siksi alkuperäisen tarinan lukeminen on aina luonteeltaan vertaileva kokemus. Helppo havainto on, että Murry on omaan versioonsa ottanut hyvin pitkälle mallia Gottfredsonin piirroksista.

Vuonna 1943 stripeissä käsikirjoitusvastuun ottaneelta Bill Walshilta on mukana kaksi sarjaa. Billy Hiiri on vuodelta 1945 ja Hytinälän haamut vuodelta 1949. Walshin käsikirjoittamat sarjat ovat nekin yleensä oikein mainiota ja viihdyttävää luettavaa, mutta kuten joka Gottfredson-kirjan kohdalla on oikeastaan tullut todettua, ne eivät pärjää vertailussa aiemmalle Gottfredson-tuotannolle. Walshin tarinat ovat luonteeltaan hyvin levottomia ja niistä on vaikea saada otetta. Mielikuvitus on usein hyvästä, mutta joskus sille olisi paikallaan asettaa selkeyden vuoksi myös jonkinlaisia rajoja.

Kirjan kronologia sortuu sen viimeisen sarjan Mikki Hiiri Kultakylän seriffinä myötä. Se on vuodelta 1937 ja selkein syy sen säästymiselle kirjan loppuun on, että se on sunnuntaisarjoina julkaistu. Siten se poikkeaa kirjan muista tarinoista, jotka ovat arkistrippeinä julkaistuja. Toisaalta kokonaisuudelle tekee ihan hyvääkin, ettei loppu koita Walshin turhankin lennokkaiden tuotosten kanssa. Mikki Hiiri Kultakylän seriffinä on hyvä sarja ja mainio kirjan lopetus. Ainoa siinä hieman hiertävä asia on sisällysluettelon väite Earl Duvallin osallisuudesta tarinan piirtämiseen. Duvallin osallisuus Mikki-strippeihin ajoittuu 1930-luvun alkuvuosille.

Gottfredson ei koskaan petä! Cowboy Mikki on edeltäjiensä tapaan hieno kirja, jota voi suositella jokaiselle Disney-sarjakuvan ystävälle ja jopa asiaan vihkiytymättömillekin. Gottfredson-kirjat ovat erinomaisesti laadittuja ja niiden jatko on toivottavaa niin pitkälle kuin materiaalia suinkin riittää. Jo neljännen kirjan ilmestyminen on viesti siitä, että tällaiselle on ollut tilausta. Ensimmäisen kirjan yhteydessä esittämäni inhorealistinen arvio suomalaisten nuivasta suhtautumisesta Mikki-julkaisuihin on ollut kertakaikkisen väärä ja olen iloisempi myöntäessäni erheeni kuin jos olisin ollut oikeassa. Mikäli Cowboy Mikki ei osunut vielä pukinkonttiin, sopii sen hankkiminen muunakin vuodenaikana!

torstai 14. joulukuuta 2017

Disney ostaa 21st Century Foxin

Disney ostaa mediayhtiö 21st Century Foxin, vahvistettiin tänään. Yhtiöiden välisistä kauppaneuvotteluista uutisoitiin viime kuussa. Kaupan hinnaksi on tulossa 52,4 miljardia dollaria ja sen seurauksena Disney saa omistukseensa suurimman osan lyhyemmin Fox-nimellä tunnetusta yhtiöstä. Kauppa edellyttää vielä Yhdysvaltain kilpailuviranomaisten hyväksyntää.

Monopoliaseman vastaisten lakien vuoksi jo ennestään ABC-televisiokanavan omistavan Disneyn ulottumattomiin jää Foxin kanavaverkosto sisältäen pääkanava Foxin lisäksi uutis-, talous- ja urheilukanavia. Ne järjestetään ennen kaupan toteuttamista erillisen osakeyhtiön alaisuuteen. Kuitenkin esimerkiksi National Geographicin kaltaisia tv-brändejä lukeutuu kauppaan.

Disneyn jo ennestään jättimäinen viihdekatalogi tulee kaupan myötä laajenemaan entisestään. Mielenkiintoisiin yksittäisiin Disneylle siirtyviin viihdebrändeihin kuuluvat esimerkiksi Simpsonit, Avatar, X-Men-elokuvat sekä oikeudet ensimmäiseen Star Wars -elokuvaan vuodelta 1977. Neuvottelujen yhteydessä on sovittu, että Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger jatkaa tehtävässään vuoden 2021 loppuun.

Kaupan myötä Disneylle päätyy myös maksu-tv-operaattori Sky sekä enemmistöosuus videopalvelu Hulun omistuksesta. Tämä on jo synnyttänyt spekulaatioita siitä, luotaisiinko Disneyn väläyttelemä, toteutuessaan muun muassa Netflixin kanssa kilpailemaan asettuva Disneyn elokuva- ja tv-tuotantoja  tarjoava suoratoistopalvelu Hulun pohjalle.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Arvostelu: Roope-setä 454



Roope-sedän joulukuisesta 454. numerosta ei historian siipien havinaa puutu. Numero on Roope-sedän hahmon 70-vuotisjuhlanumero ja mikä vielä historiallisempaa, lehden viimeiseksi jäävä numero. Visukintun syntymäpäivä hoidetaan lehden toimituksellisissa osissa heti kättelyssä alta pois. Juhlasta löytyy toki maininta jo kannesta ja lisäksi kitupiikin syntyhistoria valaistaan erittäin tiiviissä muodossa ensimmäisellä sisäsivulla. Informatiivisista osioista Päivän pamaus keskittyy Roope-setä-lehden historiaan. 

Merkkipäiväjuhlaa vietetään suorastaan asiaankuuluvasti myös sarjakuvasisällön puolella. Johtosarja on vuosikymmenen takaisille Roopen 60-vuotiskemuille laadittu. Carlo Panaron käsikirjoittama Ajan pyörteissä tuo juonikuviollaan selkeästi mieleen Don Rosan Ensilantin tarinan. Molemmissa sarjoissa Milla Magia pyrähtää menneisyyteen näpistämään ensilanttia nuoremmalta Roopelta. Rosan versiossa aikamatka suuntautui aina Roopen lapsuuteen ja ensilantin ansaitsemiseen asti, Panaro vie Millan ja lukijan Klondiken kultaryntäyksen aikoihin. Tarinoita yhdistää sekin, että kummassakin Milla päätyy samaan lopputulokseen. 
Panaron ja piirtäjä Paolo De Lorenzin tuotos on mielenkiintoista luettavaa ja se vertautuu väkisinkin Rosan sarjaan. Kuten tällaisissa tilanteissa tuppaa käymään, ei Rosalle lyödä noin vain vertoja. Juonikuvio on tietysti äärimmäisen herkullinen, mutta siitä ei tälle tarinalle tekijöineen voi oikein suoda pisteitä, sillä malli on selvästi otettu Rosalta. Liiallisella pastissilla ei pitkälle pötkitä. Parempia vaihtoehtoja kunnianosoituksille ovat jatko-osat klassikoille, millä saralla Rosakin on kunnostautunut. Rosan Ensilantin tarina julkaistiin muuten aivan vastikään uusintana Aku Ankan numerossa 47/2017, mikä oikeastaan lisää entisestään tehtyjen tarinavalintojen erikoisuuttakin. 

Johtosarjan lisäksi Carlo Panaro on käsikirjoittaja pitkin vuotta jatkuneen Suuren pokaalijahdin takana. Viimeiseen osaan eli Loppukiriin on piirtäjäksi päätynyt Giampaolo Soldati. Seitsenosaisen tarinasarjan kulku on tullut arvosteluissa järkiään lytätyksi eikä päätös tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että viimeinkin tapahtuva loppu olisi helpotus, mutta surullisesti se onkin kuin viimeinen karhunpalvelus kaikille. Helpotusta ei oikein tuo, että Roope-sedän juhlavuosi ja lehden viimeinen ilmestymisvuosi kului merkittäviltä osin alusta alkaen floppaamaan tuomitun tarinasarjan julkaisemiseen. Tapahtuneelle ei enää mitään voi eikä sarjan katkaiseminenkaan kesken ollut ideaalinen saati realistinen vaihtoehto. Sarjan loppua ja vihoviimeistä ruutua voisi pitää sopivana vetona lehden viimeiseen numeroon, mutta tarinoiden laadun pysyessä mielessä ei iloa moisesta synny.

Roope-setä-lehden perinteisiksi vuosien aikana muodostuneet In English - ja dekkaripähkinäosiotkin ovat kuin viimeisen numeron kunniaksi tavanomaista mielenkiintoisempia. Per Hedmanin ja Miguelin dekkaripähkinässä ei muuta erikoisempaa ole kuin se, että mysteeri on venytetty kolmeen sivuun – mikä sekään ei tietenkään ainutlaatuista ole. Englanninkielinen vitsisarja taas on oikea harvinaisuus, sillä siinä nähdään Massimo De Vitan piirtämiä ankkoja tältä vuosituhannelta. De Vita on tunnetusti luopunut hyvin pitkälle Ankka-sarjojen piirtämisestä eikä niitä löydy 2000-luvun puolelta kuin kourallinen. Käsikirjoittaja Massimo Marconin kanssa hän on tehnyt tällaisia yksisivuisia pienen joukon.

Lehden ja samalla Roope-sedän historian viimeinen pitkä sarja on Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin klassikoksi nimetty sarja Cumulus cumitus vuodelta 1979. Tekijät ovat tietysti kiistämättömiä legendoja molemmat, mutta kaikki legendojenkaan käsistä ja aivosopukoista lähtevä ei aina klassista ole. Tarina on varsin hauska ja nokkela ja se on ilo lukea, muttei niin mahtavista elämyksistä sentään päästä puhumaan, että hyvää sarjaa ylempiin kasteihin sitä voitaisiin luokitella. Hyvä on ja keskiverron yläpuolella ollaan, muttei Disney-sarjakuvajulkaisujen tilanne onneksi niin surullinen ole, että tällaisessa tilanteessa olisi syytä tehdä kärrynpyöriä. Erityismaininnan ansaitsevat käännös- ja toimitustyön puurtajat, jotka ovat laittaneet tarinan ensimmäisillä sivuilla Akun puhekuplia riemukkaasti kohdilleen.

Lehden vihoviimeiseksi sarjaksi jää takakannesta löytyvä Giorgio Salatin ja Daniela Vetron Pikku-Aku-vitsi Täydellinen suunnitelma, joka englanninkielisen vitsisarjan ja dekkaripähkinän ohella saa edustaa myös jouluista sisältöä. Tämän viimeisen pikku sarjan myötä päällimmäiseksi jäävä tunnelma kuvastaa myös koko numerosta jäävää mielialaa. Se on hämmentynyt. Tässäkö se oli? Roope-setä-lehden historian viimeinen numero. Suuret kirjat kääntyvät eikä tämän ihmeellisempää saatu aikaiseksi. Numero on kuin suoraan laajasta rivistä satunnaisotannalla valittava tavallinen numero. 

On lehden päättymisen aika, on sen päähahmon juhlan aika ja on vielä joulun aikakin. Kieltämättä jokainen näistä elementeistä on lehdessä tavalla tai toisella esillä, mutta ei niistä mihinkään saa kunnolla otetta. Päätösjuhlat ja haikeiden hyvästien jättäminen jäävät pannukakuksi. Lukijalla oli syytä odottaa satsauksia sisältöön niin sarjakuvan kuin toimituksellisuuden osalta. Kyseeseen olisi ehdottomasti tullut myös tavallista paksumman numeron laatiminen. Se on ollut käytäntönä jo pelkästään hahmon juhlan ollessa kyseessä. Nyt siihen olisi ollut syytä moninkertaisesti. 

Hyvästit Roope-setä-lehdelle eivät ole sellaiset kuin lehden voi katsoa ansainneen ja jollaiseen olisi ollut ehdottomasti syytä. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa liikaa syödä. Muistot jäävät elämään eivätkä vuosien varrella karttuneet lehtirivit, -pinot ja kasat häviä minnekään. On aika antaa tilaa uudelle sekä aito mahdollisuus sille lunastaa paikkansa. Ensimmäinen DuckTalesin numero ilmestyy vielä tämän kuun aikana ja Roope-sedän kanssa tuttuun tapaan se saa osakseen arvostelun. Viimeinen sana ei lopulta olekaan ”loppu”. Se on ”jatkuu”!