Hae tästä blogista

Ladataan...

perjantai 2. joulukuuta 2016

Don Rosa otsikoissa kotiosavaltiossaan

Kuvakaappaus Lexington Herald-Leaderin kotisivulta 2.12.2016.
Don Rosa on usein verrannut suursuosiotaan Euroopassa tuntemattomuuteensa kotimaassaan Yhdysvalloissa. Vihdoin Rosa kuitenkin saa osan ansaitsemastaan huomiosta myös rapakon toisella puolella. Hänen kotiosavaltiossaan Kentuckyssa julkaistava sanomalehti Lexington Herald-Leader on nimittäin tehnyt miehestä laajan artikkelin, jossa luodataan tämän uraa. Rosaa kuvataan otsikossa kuuluisimmaksi kentuckylaiseksi, josta et ole koskaan kuullut. Eiköhän tämän jutun myötä yhä useampi amerikkalainen ole kuullut Rosasta, sillä lehden Internet-sivuilla juttu on nostettu ykkösuutiseksi!

Artikkelin pääset lukemaan tästä linkistä!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Hans Zimmer konsertoimaan Helsinkiin

Saksalainen elokuvasäveltäjä Hans Zimmer on tulossa konsertoimaan Helsingin Hartwall Areenalle 16. toukokuuta ensi vuonna, ilmenee hänen kiertueensa aikataulusta. Toistaiseksi ilmoitetuista konserteista Helsingissä pidettävä on ensimmäinen Euroopassa. Liput konserttiin eivät ole vielä tulleet myyntiin.

Zimmer on mittavalla urallaan tullut tunnetuksi suurten Hollywood-elokuvien sävellyksistään. Hän on ollut ehdolla parhaan musiikin Oscar-palkinnon saajaksi kymmenen kertaa ja voittanut kerran, sävellystyöstään Disneyn piirretyssä Leijonakuningas. Disney-elokuvista hän on säveltänyt myös esimerkiksi Pirates of the Caribbean -elokuvien musiikin.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Ankka vailla menneisyyttä vailla menneisyyttä



Disney-sarjakuva on tänä syksynä ollut kotimaisessa mediassa tavanomaista enemmän esillä. Suurin syy tälle on syyskuussa ilmestynyt Ankka vailla menneisyyttä -kirja, jonka nimitarina yhdistää Aku Ankan ja suomalaisen elokuvan. Aki Kaurismäen klassikon Mies vailla menneisyyttä ankallisesta sovituksesta vastaavat käsikirjoituksen osalta maamme oma Ankka-artisti Kari Korhonen ja piirroksista italialainen maestro Giorgio Cavazzano.

Ankka vailla menneisyyttä
Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016
Toimitus: Jenni Hurme, Aki Hyyppä ja Anna Kastari
Käännökset: Ville Viitanen ja Aku Ankan toimitus
Ulkoasu: Raimo Hyvönen
160 sivua, sidottu
ISBN: 978-951-32-4313-5
Suositushinta: 36,00 €

Cavazzano ja elokuva yhdistettiin yksiin kansiin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten teoksen Elävän kuvan taika myötä. Tuolloin kyseessä oli ilmiselvästi Cavazzano-kirja, sillä kaikki kolme eri elokuvaklassikoihin pohjautunutta tarinaa olivat hänen piirtämiään. Äkkiseltään Ankan vailla menneisyyttä voisikin ajatella olevan suoraa jatkoa Elävän kuvan taialle. Tätä käsitystä tukevat Cavazzanon nimen korostaminen niin kirjan kannessa kuin sen markkinoinnissa sekä suoraan Elävän kuvan taiasta mallinnettu opuksen ulkoasu.
Ehkä juuri ulkoasun vuoksi Ankka vailla menneisyyttä pitää nähdä ainakin epäsuorasti Elävän kuvan taian jatkona, mutta viimeksi mainitusta poiketen se ei puhdasverinen Cavazzano-kirja ole. Cavazzano on ehdottomasti kirjan suurin tähti uransa ja maineensa myötä. Häntä sietääkin hehkuttaa ja kutsua Suomeen vierailulle aina tilaisuuden tullen. Disney-sarjakuvan ja elokuvaklassikoiden tyylikäs yhdistäminen tuo aina Cavazzanon mieleen, koska hänellä jos jollain on siitä kokemusta. Mutta tässä kirjassa on muutakin kuin Cavazzanoa.

Kirjan viidestä sarjakuvasta Cavazzano on osallisena kolmessa. Niistä yksikään ei ole hänen käsikirjoittamansa. Kaksi niistä ei edes ole elokuvaklassikoiden ankallisia tai hiirellisiä sovituksia, joita Elävän kuvan taiassa nähtiin ja joita sietää edelleen lämmöllä muistella ja uudelleen lukea. Vincenzo Mollican käsikirjoittamat, sivuhahmona yleensä tunnetun toimittaja Sulo Suvion edesottamukset kuuluisilla elokuvajuhlilla tulivat tutuksi syyskuun Roope-setä-lehdessä, jossa yksi tällainen sarja julkaistiin juuri tämän kirjan ilmestymisen kunniaksi. Silloin nähdyssä sarjassa Suvio pyöri Venetsian elokuvajuhlilla vailla kummempaa juonta. Tuolloin läpijuoksuksikin kuvatusta sarjasta jäi silti positiivinen maku, koska se tuntui konseptina olevan jotain uudenlaista. Kahta samanmoista läpijuoksua Oscar-gaalassa ja Cannesissa tuo konsepti ei kuitenkaan kanna. Elokuvahistorian merkkipaaluja ja tähtihetkiä voi olla mukava bongailla tarinoista, mutta tämän kovakantisen teoksen arvoa laskee moisten ryntäilyjen näinkin suuri edustus.

Marco Pontin ja Roberto Gagnorin käsikirjoittama ja Paolo Motturan piirtämä Mikki Hiiri ja nykypäivän Ihana elämä on toinen niistä sarjoista, joihin Cavazzano ei ole osallisena. Vuodelta 2012 oleva tarina on hatunnosto italialaisen elokuvaohjaajan Federico Fellinin klassikolle La dolce vita eli Ihana elämä. Fellinin versiointia oli mukana jo Elävän kuvan taiassa. Tuolloin asialla olivat Massimo Marconi ja Cavazzano ja kohteena La strada eli Tie. Alkuperäisen elokuvan tavoin myös tuota versiointia voi pitää klassikkona. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Pontin, Gagnorin ja Motturan kokeilusta. Marconin ja Cavazzanon Tiessä on hyvää se, että se esittelee hienolla tavalla klassikkoelokuvan sitä tuntemattomille ja samalla kykenee viihdyttävästi elokuvan tunteville kertomaan sen tarinan uudella tavalla. Mikki Hiiressä ja nykypäivän Ihanassa elämässä ei toteudu kumpikaan. 

Kari Korhosen Maltan ankka on julkaistu Aku Ankan taskukirjassa 405 toisin kuin sisällysluettelossa sanotaan. Sarja sai tuolloin ennen julkaisuaan valtavaa hypetystä. Siihen liittyvä Korhosen taiteilema kuva, joka tästäkin kirjasta sivulta 49 sekä jälkimmäisiltä sisäkansilta löytyy, julkaistiin vuoden mittaan Taskareiden selkämyksissä ja tarinaa mainostettiin urakalla. Lopulta valtavan ennakkomainonnan jälkeen kävi kuten yleensä ja sarja osoittautui flopiksi siihen nähden, millaiset odotukset sitä kohtaan nostatettiin. Tarina ei tällä uudellakaan lukukerralla paremmaksi muutu, mitä nyt ei siitä enää samanlaista murska-arviota tule tehtyä. Sarjalla on hyvätkin hetkensä, mutta kokonaisuus on niin ponneton, että on suositeltavampaa kääntyä alkuperäisen elokuvan puoleen. 

Kuten on käynyt ilmi, ei kirjan sisältö järin kehuttavaa ole. Elävän kuvan taian reseptistä on poikettu merkittävästi ja se näkyy. Hyppy sarjojen kohdalla on niin suuri, ettei suorasta jatkosta tunnu olevan aiheellista puhua. Tästä valosta alkaakin näyttää siltä, että Ankka vailla menneisyyttä -tarina toi mukanaan sellaisen markkinaraon, johon päätettiin iskeä kiinni. ”Bisnes on bisnestä,” kuten Kuuno Kaakkuri sanoo. 

Puhutaanpas vielä tietysti itse tuosta sarjasta, jonka vuoksi tämä opus ylipäätään on olemassa eli Ankasta vailla menneisyyttä! Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan pohjalta käsikirjoituksen on laatinut Kari Korhonen ja piirtäjänä on Giorgio Cavazzano. Lähtökohdat ovat kieltämättä kutkuttavat. Onneksi sarjakuvaa on lähdetty toteuttamaan siihen tyyliin, jolla Cavazzanon klassisissa elokuvaversioinneissakin on toimittu eikä nuoremman polven taiteilijoiden tavoin, josta ikävä esimerkki kirjassa saatiin. Elokuvan juoni on siirretty ankalliseen maailmaan ja hahmot korvattu Disney-hahmoilla. Ankka- ja hiiriuniversumien sekoittaminen on aina mukavaa ja tässä se on perusteltu ratkaisu. 

Huumori tarinassa jää ehkä vähemmälle kuin odottaisi. Korhonen on käsikirjoituksessaan valinnut elokuvalle enemmän uskollisen, vakavamman tien. Sekin toimii, mutta johtaako se siihen, että tarina muistetaan jatkossakin juuri Kaurismäen elokuvan Ankka-versiona eikä laisinkaan tarinan itsensä saavuttamista ansioista? Se jää vielä nähtäväksi, mutta näillä merkeillä veikkaan harmillisesti ensimmäistä. 

Oli sisällön puolesta miten oli, Ankka vailla menneisyyttä on kiintoisa sarjakuvatapaus, josta pitääkin pitää meteliä. Syyt kovakantisen kirjan laatimiselle tarinan johdosta ovat ymmärrettävät. Tällaisia tilaisuuksia ei joka päivä vastaan tule ja tietysti niistä kannattaa ottaa kiinni. Se on jokaisen itsensä päätettävissä, haluaako tällaista menettelyä tukea. Silloin kannattaa yksinkertaisesti kysyä, haittaako kokonaisuuden hajanaisuus ja muun sisällön heikkous niin paljon, ettei merkittävän sarjakuvatapauksen saadakseen halua pulittaa kovakantisen teoksen hintaa. 

Ankka vailla menneisyyttä on Elävän kuvan taian jalanjäljissä hyvään konseptiin ja kunnioituksella kasattu teos. Sarjakuvia ryydittävät mainiot pikku haastattelutuokiot ja vertailevat otokset sarjakuvan ja elokuvan välillä. Äkilliseen tilaisuuteen tarttuminen aiheuttaa kuitenkin sen, ettei kirjan sisältö ole loppuun asti mietittyä ja siksi kokonaisuus jää häilyvään tilaan. Puitteet sarjakuvalle ovat hyvät laadukkaan painatuksen ja värityksen myötä, mutta läpi kirjan paistava kiire, huolimattomuus ja ahneus laskevat teoksen arvokkuutta.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Arvostelu: Roope-setä 443



Romano Scarpan saatiin jo aimo tovi sitten tietää olevan se ankallinen mestari, jolle suotiin kunnia olla ensimmäinen henkilö, jonka nimiin on annettu toinenkin Roope-sedän platinanumero. Tuolloin päätös aiheutti hieman ihmetystä ja nurinaa, sillä näinkin pikainen uusintakierroksen aloittaminen platinanumeroiden kohdalla vaikutti oudolta ratkaisulta ja tympeältä teolta laajaa ankantekijöiden joukkoa kohtaan. 

Näihin soraääniin vastataan numerossa heti kättelyssä. Ainakin allekirjoittaneen toimituksen perustelut vakuuttavat enkä enää lainkaan kyseenalaista tätä Scarpan toista platinanumeroa. Hän on sen ansainnut ja se tulee sopivaan saumaan ensi vuoden Scarpa-juhlallisuuksia ajatellen, joista tehdäänkin jo mehukkaita paljastuksia. Toki sivulauseessa edelleen totean, että vastaisuudessakin tällaisille pikaisille uusintakierroksille on oltava vankat perusteensa. Toivottavaa olisi, että platinanumeroissa päästäisiin esittelemään mahdollisimman laajaa ja kattavaa joukkoa oman numeronsa ansainneita tekijöitä. Heitä kuitenkin riittää. 

Numeron kanteen on isketty sanapari ”klassikoiden klassikko”. Tässä jos jossakin kohtaa sen käyttö on täydellisen sallittua ja sopivaa. Lehti käynnistyy tarinoiden osalta ensimmäisellä Scarpan täysin itsensä tekemällä sarjalla Ravut punaviinissä. Sarja on yksi henkilökohtaisia suosikkejani. Se vie aina mukanaan nostalgiselle matkalle, sillä luin sen ensi kertaa aivan ankallisen taipaleeni alkuvuosina. Tarina jäi ikuisesti mieleeni ja se on aina ilo lukea uudelleen. 

Tässä mielessä joku voi pitää minua jäävinä arvioimaan tätä tarinaa, sillä eihän minulle jää muita vaihtoehtoja kuin antaa sille kaikissa kategorioissa täydet pisteet. On hämmästyttävää, kuinka Scarpa kykeni heti ensimmäisen tarinansa kohdalla tällaiseen suoritukseen. Ravut punaviinissä on huippujännittävä dekkari, jossa on huumoria ja salaperäisyyttä – ja kaikki on annosteltu täsmälleen oikeassa suhteessa. Bravo!

Toimitukselle on annettava kiitokset siitä, että se rehdisti tarinan ensimmäiselle sivulle on kirjannut sen aiemmat julkaisut Suomessa. Tästä hyvästä periaatteesta on välillä platinanumeroissa lipsuttu, mutta sitä olisi tärkeä ylläpitää säännönmukaisesti kaikissa julkaisuissa. Toimituksen kunniaksi lasketaan myös lehdessä olevan oheismateriaalin hienous. Faktapitoiset artikkelit, päätoimittaja Aki Hyypän muistelut Scarpan tapaamisesta sekä Scarpan oppilaan Giorgio Cavazzanon pikku haastattelu yhdessä Scarpan piirrosten ja luonnosten esittelyjen kanssa muodostavat mukavaa ja mielenkiintoista kokonaisuutta aina sarjojen välissä. 

Muiden lehden sarjojen käsikirjoittajana ei ole Scarpa. Pakkaspavut on käsikirjoittanut Giorgio Pezzin. Ravut punaviinissä vuodelta 1956 on niin varhaista Scarpaa, että tässä numerossa vasta Pakkaspavut, joka on vuodelta 1983, esittelee piirrostyöltään kypsää ja sitä kaikkien tunnistamaa Scarpaa. Piirroksia on näin ollen erityinen ilo seurata ja tarina on myös käsikirjoitukseltaan pikanttia tavaraa. Pezzinin kynäilemä juoni on ovela. Ainakin tämä lukija kaavaili alkuun sarjalle melko ennalta arvattavaa reittiä, mutta niinpä ei suinkaan käykään. Yllätyksellisyyttä on aina mukava kohdata ja tämä sarja oli mahtava tässä platinanumerossa lukea. 

Lehden kolmannessa ja samalla viimeisessä tarinassa siirrytään hiiriuniversumin puolelle. Se on jälleen yksi äärimmäisen hyvä puoli kokonaisuudessa. Bruno Concinan käsikirjoittama Mikki Hiiri asemapäällikkönä on vuodelta 1989. Scarpan piirrokset ovat siinäkin ihailtavaa katseltavaa. Myös tämän tarinan voi Pakkaspapujen tavoin tulkita hyvällä tavalla hieman harhauttavan lukijaa. Alussa ei ole selvää, onko tarinasta kehkeytymässä rikosmysteeri. Lopultahan tämä epäselvyys on mainio piirre sarjassa, sillä asetelma ei ole hahmoillekaan selvä, mihin tarinan ydin perustuukin. Tarina on yllättävänkin mainio ja viihdyttävä eikä todellakaan kalpene lehden muun sisällön rinnalla. Sekin on paikkansa kokonaisuudessa ansainnut. 

Eipä kokonaisarviota tarvitse jännityksen vuoksi viivytellä. Olen tämän jälleen yhden täydellisen platinanumeron jälkeen valmis julistukseen, jossa todetaan Roope-sedän platinanumeroiden olevan tätä nykyä säännöllisesti ilmestyvistä Disney-sarjakuvajulkaisuista parhaita. Piste. Vuosi sitten Luciano Bottaron platinanumero sykähdytti, nyt saman tekee Scarpan toinen numero ja vielä tuntuvammin. Tämä Roope-sedän numero 443 on tähän mennessä ilmestyneistä platinanumeroista paras ja mahdollisesti paras kaikista tähän mennessä ilmestyneistä Roope-setä-lehdistä. Jälkimmäisen sinetöiminen vaatisi perusteellisemman tutkimustyön, mutta sille ovat olemassa täydet edellytykset. 

Odotan suurella mielenkiinnolla ensi vuotta, jolloin Scarpan syntymästä täyteen tulevaa 90 vuotta juhlistetaan kiitettävän monipuolisesti toimituksen lehdessä antamien vinkkien perusteella. Platinanumeroiden taival jatkuu tammikuussa, jolloin tähtenä on Marco Rota. Platinanumeroiden kurssista alkaa tässä vaiheessa tuntua turhalta liikaa stressata näin lukijan asemassa – ne ovat jalansijansa sementoineet. Kunpa tämä sama tunnelma saataisiin kopioitua myös Roope-sedän muihin numeroihin ja Disney-sarjakuvajulkaisuihin laajemminkin.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Giorgio Cavazzano Suomessa ensi viikolla!

Italialainen Ankka-legenda Giorgio Cavazzano piipahtaa Suomessa uuden Ankka vailla menneisyyttä -kirjan kunniaksi. Vierailu tapahtuu jo ensi viikolla ja kohdistuu Tampereelle ja pääkaupunkiseudulle. Maestron signeerausta voi hakea Tampereella perjantaina 14.10. Suomalaisesta Kirjakaupasta osoitteesta Hämeenkatu 18 klo 16-18. Lauantaina 15.10. nimikirjoituksia on saatavilla Vantaan Jumbon Suomalaisessa Kirjakaupassa klo 12 alkaen.

Muistakaa, että aikataulumuutokset ovat mahdollisia!

Don Rosan aikataulu Helsingissä

Rakastettu Ankka-legenda Don Rosa saapuu jälleen maahamme, kuten Ankkalinnakkeessakin jo aiemmin kerrottiin. Vierailu osuu Helsingin Kirjamessujen ajalle eli 27.-30. päivälle tätä kuuta. Rosa-tapahtumia on luvassa peräti neljän päivän ajan ja suurin osa niistä sijoittuu nimenomaan Kirjamessuille. Tässä selvitys aikatauluista:

Torstaina 27.10. Rosa signeeraa Kirjamessuilla Sanoman Aku Ankka -osastolle tehdyllä Don Rosa -kojulla ilmoituksen mukaan "koko päivän ilman häiriöitä".

Perjantaina 28.10. Rosa on Kirjamessujen Rosa-kojulla klo 10.00-12.00. Sen jälkeen hän siirtyy Suomalaisen Kirjakaupan messuosastolle ja signeeraa siellä klo 12.00-13.30. Klo 14.00 Rosa palaa Rosa-kojulle ja pysyy siellä messujen sulkeutumiseen asti perjantain osalta.

Lauantaina 29.10. Rosaa haastatellaan klo 10.30 Kirjamessujen päälavalla. Klo 11.30-15.00 hän signeeraa jälleen Rosa-kojulla. Klo 15.30-18.30 Rosa on Suomalaisessa Kirjakaupassa Helsingin keskustassa Aleksanterinkadulla.

Sunnuntaina 30.10. Rosa signeeraa klo 10.00-12.00 Kirjamessujen Rosa-kojulla. Klo 12.30-15.00 hänet löytää Helsingin keskustasta Akateemisesta Kirjakaupasta signeeraamasta.

Lisäksi on puheita tapahtumasta tiistaina 25.10., mutta siitä ei ole toistaiseksi julkistettu tietoa.

Varautukaa aikatauluissa tapahtuviin muutoksiin ja jonottamiseen!

torstai 6. lokakuuta 2016

Arvostelu: Roope-setä 442



Syyskuun Roope-sedässä ylläpidetään elokuvateemaa jo ilmestyneen Ankka vailla menneisyyttä -teoksen kunniaksi. Marco Ghiglionen piirtämä kansi saa odottamaan myös edes jonkinlaista Mustakaapu-teemaisuutta, mutta lopulta hahmo jää Päivän pamauksen esittelytekstin lisäksi sellaiseen sivuosaan, ettei ole aihetta puhua moisesta teemasta. Kannessa Kaavun ulkoasu ei ole parhaasta päästä. Erityisesti hahmon kenkävalinta syö roimasti tämän uhkaavuutta, mitä pidän olennaisimpina piirteinä Kaavussa.

Johtosarjassa ei nähdä vielä kumpaakaan mainituista elementeistä. Gian Giacomo Dalmasson ja Lucian Bottaron vuodelta 1967 oleva klassikko Uraanijahti ansaitsee nimityksensä. Viimevuotisen Luciano Bottaro -platinanumeron jälkeen Ropsun ja Bottaron yhdistelmä on ollut mielessä mahdollisimman positiivinen yhdistelmä eikä putkea katkaista. Nelirivinen sarja yltää parikymmensivuiseksi, mutta ehtii kätkeä sisäänsä ansiokasta huumoria, klassista ketkuilua ja taidokkaita Bottaron Ankkoja. Aina iloista on myös nähdä Taavia. 

Vincenzo Mollican ja Giorgio Cavazzanon Hetki parrasvaloissa on lehden sarjoista se ainoa suoraviivaisesti elokuvateemainen. Elokuvateeman taustalla olevan uutuuskirjan vuoksi on hyvä veto julkaista tällainen sarja ja etenkin Cavazzanon piirtämänä. Tarinan pääosassa on Venetsian elokuvajuhlilla pyörivä toimittaja Sulo Suvio, joka on tuttu italosarjojen sivuosarooleista. On mielenkiintoista törmätä tällaisiin hahmoihin päätähtinäkin. Sarja ei ole kovin kekseliäs ja siinä on läpijuoksunkin makua, mutta jotenkin se jaksaa miellyttää niinkin paljon, että jälkikäteen kokonaisuus vaikuttaa positiiviselta. 

Ropsun taidehistoriaa käsittelevä sarja etenee renessanssiajalle. Roberto Gagnorin ja Paolo De Lorenzin sarjassa Herttuan muotokuva pääosaan on otsikkotasolla nimetty Sulo Suviotakin harvinaisempi hahmo, Hessu della Francesca. Kyseessä on kuitenkin vain tätä tarinaa varten luotu nimiväännös taiteilija Piero della Francescasta, kuten sarjan jälkeen Ankallisgallerian katsauksessa kerrotaan. 

Tarinassa eniten miellyttävät De Lorenzin piirrokset. Juoni ei jaksa säväyttää siten kuin toivoisi ja sopisi odottaa. Touhu tuntuu välillä menevän liiaksi nimien väkinäiseksi pudottelulle. Mustakaavun – tai Mustien Joukkojen Kaavun – rooli tällaisenaan ei ole hyväksi hahmolle, jonka olen toistuvasti toivonut jäävän käytettäväksi vain todellisena uhkan muodostajana. Kiitosta tarinalle on taidehistoriaa esittelevän vuoden osalta annettava siitä, ettei renessanssista nosteta esille niitä kenties kliseisimpiä esimerkkejä, jotka Disney-sarjakuvassakin ovat jo toistuneet monet kerrat. 

Hessu reportterina -tarinasarja jatkuu Knalli, sateenvarjo ja pieni poika -osan myötä. Kannen puolesta olisi sopinut, että sarjoissa ajoittain vilahdellut Mustakaavun hahmo olisi esiintynyt tässäkin, mutta niin jää nyt tapahtumatta. Sen sijaan elokuvateema on kyllä hyvin esillä tässä tuttuun tapaan kaksikon Teresa Radice ja Stefano Turconi tekemässä sarjassa. Elokuvahistorialliset viittaukset ovat osuvia ja ryydittävät mukavasti tarinaa, joka itsessäänkin on oikein mallikas. Sarja on kokonaisuudessaan jopa niin viihdyttävä, että olen valmis julistamaan sen Hessu reportterina -tarinasarjan toistaiseksi parhaaksi osaksi. Viimeisiä ruutuja ei tässä kohtaa voi jättää mainitsematta. 

Pitkien sarjojen osalta numero oli siinä, mutta lyhyempien juttujen osalta on vielä mainitsemisen arvoista asiaa. Tämän numeron myötä vaikuttaa varmistuneen se, että lehden toisella sivulla Donald Soffrittin Pikku-Aku-stripit ovat korvaantuneet Enrico Faccinin Hansu-stripeillä. Molemmat herrat ovat kunnioitettavia tekijöitä ja Soffrittin Pikku-Akut hyvä mauste lehdelle, mutta nostan Faccinin vakituiselle roolille lehdessä hattua niin korkealle kuin käteni suinkin yltävät. 

Kokonaisuutena syyskuun Ropsu pysyy reilusti positiivisen kokemuksen puolella. Vaikka noita pieniä kitisemisen aiheita löytyi, kuten niitä lähes aina tuppaa löytymään, ne olivat todellakin vain pieniä ja niitä oli verraten vähän. Toivottavasti tämä toistuu ensi kuussa seuraavan platinanumeron kohdalla. Silloin historianlehdet värisevät, sillä Romano Scarpasta tulee tuolloin ensimmäinen henkilö, joka on saanut kunniakseen jo toisen platinanumeron. Odotukset ovat sen suhteen aiheesta korkealla.